Kantaattisykli: kolmas sunnuntai loppiaisesta

Kantaattisäveltäjän härkäviikot jatkuvat aina suureen paastoon.

Kolmannen loppiaisen jälkeisen sunnuntain kantaatin Herr, wie du willt, so schicks mit mir BWV 73 (1724) aihe liittyy Matteuksen evankeliumin kohtaan, jossa Jeesus parantaa pitaalisen: "Hänen luokseen tuli silloin muuan pitaalinen. Mies heittäytyi maahan hänen eteensä ja sanoi: 'Herra! Jos vain tahdot, sinä voit puhdistaa minut.'" (Matt. 8:2)

Kantaatissa tavataan kaksi herraa, ankara vanhatestamentillinen Herr Wieduwillt (Herra kuinka haluat) ja lempeän uusitestamentillinen Herr Soduwillt (Herra, niin kuin haluat), kuten ehdottaa Leena Jäppilä Pienessä kantaattikirjassaan (s. 96). Ensimmäinen Herra esiintyy alkukuorossa ja sen suoraselkäinen, duuriaihe on peräisin koraalista. Jälkimmäinen aihe esiintyy basson aariassa (osa 4) mollissa pisteellisenä. Samassa aariassa - joka on rakenteeltaan pikemminkin resitatiivi - sanotaan, että so schlagt, ihr Gleichenglocken, lyökää, te hautajaiskellot, ja Bach laittaa jouset näppäilemään pizzicatoja. Bach ei koskaan sivuuta hautajaiskelloja "helisyttämättä niitä kuin pahainen koulupoika", sanoo Leena Jäppilä (Pieni kantaattikirja, s. 140).

Tenoriaariassa Ach senke doch (osa 2) ilonhenki laskeutuu hieman mutkitellen ylhäältä alas. Luulen, että B-taitteen verbi wanken, horjahdella, on motivoinut Bachia rakentamaan koko aariaan sivusäveliset melodiakuviot. Sivusävel tarkoittaa sitä, että perussäveleltä piipahdetaan ala- tai (tässä tapauksessa) yläpuolisella sävelellä.

Koraalikantaatti Was mein Gott will, das gscheh allzeit BWV 111 (1725) tahtoo sanoa, että mitä ikinä elämä uskovalle tarjoilee, tarjoilija on Jumala. Er hilft aus Not, der fromme Gott, und züchtiget mit Maßen, hän auttaa hädästä, autuas Jumala, ja kurittaa mittansa mukaan. Matteus-passiossa samainen koraalisäkeistö kuullaan kohdassa, jossa Jeesus rukoilee Getsemanessa.

John Eliot Gardinerin tulkinnassa alkukuoro etenee rivakasti.

Kantaatin Alles nur nach Gottes Willen BWV 72 Bach kirjoitti Weimarin-aikaisen hovilibretistinsä Salomo Franckin (1659-1725) tekstiin vuodelta 1715, mikä viittaisi siihen, että kantaatti olisi peräisin jo noilta ajoilta. Franck ylsi runoudessa ylemmäs kuin muut Bachin käyttämät libretistit, sanotaan. Mutta hyvän laulutekstin ei välttämättä tarvitse olla ikiaikaista runoutta, eivätkä kaikki runotimantit sovellut sävellettäviksi. Nykymuodossaan tämä kantaatti esitettiin ensi kerran tammikuussa 1726.

Bach on ottanut kantaattiin Herr, so du willt -motiivin, johon tutustuimme postauksen alkupuolella. Alkukuoroa seuraavassa resitatiivissa motiivi toistuu muunneltuna yhdeksän kertaa. Kiinnittäkää huomiota sanan sterb, kuolen, maalailuun kohdassa 4'45. Resitatiivista siirrytään attacca subito aariaan, joka alkaa sanoilla Mit allem, was ich hab und bin, will ich mich Jesu lassen, eli jotakuinkin niin, että kaikessa, mitä omistan ja olen, jättäydyn Jeesuksen haltuun tai jotain.

Siinä olisi muuten jollekin gradun aihe selvittää, millaisia asioita Jeesus Bachin kantaatissa tekee. Tällä kertaa hän sopraanoaariassa muun muassa "haluaa makeuttaa ristisi" (Er will dein Kreuz versüßen).

Neljäs tämän pyhän kantaatti Ich stehe mit einem Fuß im Grabe ("Seison toinen jalka haudassa") BWV 156 on vuodelta 1729, päättelee Dürr, sillä Picanderin teksti ilmestyi 1728. Teos alkaa hitaalla sinfonialla, jonka Bach sittemmin hioi ja asensi cembalokonserton BWV 1056 hitaaksi osaksi ja jonka fraasit Glenn Gould osaa muotoilla käsittämättömän hienosti.

Toisessa osassa Bach kietoo yhteen tenorisolistin runotekstin ja kuoron laulaman koraalin. Tenori kertoo - itse asiassa aika asiallisesti F-duurissa - että toinen jalka on haudassa ja pian sairas ruumiini putoaa sinne myös, että tulepa, Jumala, olen talonikin jo toimittanut. Tämän osan (esimerkiksi tenorin ensimmäisiä sanoja säestävät) alaspäiset kuviot lienevät saaneet motiivin sanasta "hauta".

Kolmannen osan alttoaarian B-taitteessa on sanat in der Freude, in dem Leide, ilossa ja kärsimyksessä. Bachin on tuskin tarvinnut edes ajatella, kuinka hän säveltää nopean kuvion sanalle "fro-ho-ho-ho-ho-ho-ho-ho-hoy-de" ja pienen sekunnin alaspäisen kuvion sanalle "laidö". Samassa aariassa on jälleen Herr Wieduwillt.

Topi Linjama

Kantaattisykli-sarjassa kierretään kirkkovuosi Bachin kantaattien kanssa

Kantaattisykli: toinen sunnuntai loppiaisesta

Toiselle loppiaisen jälkeiselle pyhälle Bachilta on säilynyt kolme kantaattia, joista varhaisin Mein Gott, wie lang, ach lange BWV 155 on Weimarin ajoilta vuodelta 1716.

Teos alkaa erikoisesti resitatiivilla. Sopraanon kaipauksen ja tuskan urkupiste sitoo tiukasti maan kamaraan. Mein Gott, wie lang, wie lange? "Jumalani, kauanko, kuinka kauan? Kärsimykseni ovat liian suuria! En näe loppua tuskalle ja surulle." Suoria sanoja, rohkeita sointuja isolla amplitudilla.

Toisen osan, alton ja tenorin dueton, erikoisuus on fagotti, joka pomppii isolla alueella ja tekee jopa desiimin hyppyjä. Ensimmäisessä työpaikastaan Arnstadtissa parikymppinen Bach koetti pitää itseään vanhempia soittajia ruodussa. Eräissä harjoituksissa syntyi sanaharkka, jossa aloitteleva fagotisti Geyersbach nähtävästi toimi Bachin mielestä kuten sählääjä (Pfuscher), häirikkö (Störer) tai hutiloitsija (Stümper), ja jota Bach nimitti pejoratiivisella nimellä Zippel Fagottist, "fagotinmussuttaja, kuten Malcolm Boydin kirjaan on käännetty (Bach, s. 39), tai ihan suorasukaisesti "mulkkufagotisti", kuten John Eliot Gardinerin kirjan käännöksessä sanotaan (Musiikkia taivaan holveissa, s. 189-191). Tästä fagotisti ei pidä, vaan syntyy tappelu, joka onneksi saadaan hallintaan ennen kuin Bach lävistää fagotistin miekallaan.

Bach näyttää olleen mies, jonka sappea huonosti järjestetty musiikki kiehutti enemmän kuin mikään muu.

Mutta eteenpäin! Kolmannen osan resitatiivissa basso-Jeesus lohduttelee ja neljännen osan aariassa sopraano on valmis heittäytymään rakastajansa käsivarsille. Vielä Bachin aikana eroottinen ulottuvuus oli luonteva osa jumalasuhdetta. Me - kun haluaa puhua itsestä etäännytettynä, voi yleistää kokemuksensa monikon kolmanteen - valistuksen ja rationalismin järkeistämät nykyihmiset sivuutamme tämän olankohautuksella osittain siksi, koska pidämme sitä hömpötyksenä, mutta ennen kaikkea siksi, koska emme osaa eroottisessa mielessä kaivata tai kuvitella taivaallista rakastajaa. Emme oikein tajua, mistä tässä on kysymys.

Ach Gott, wie manches Herzeleid ("Voi Jumala, mitkä sydämentuskat") BWV 3 on jälleen koraalikantaattivuosikertaa tammikuulta 1725. Työn alla on tällä kertaa 18-säkeistöinen koraali O Jesu Christ mein Lebens Licht, joka kertoo lohduttajasta ja auttajasta. Bach antaa pasuunan vahvistaa cantus firmusta. A-duuriin kirjoitetussa alkukuorossa, jota Alfred Dürr kuvailee "suureksi, kaunopuheiseksi lamentoksi", oboe d'amore tuntuu henkivän tuskan sijaan luottamusta.

Kolmannen osan, bassoaarian, A-taitteen teksti on kovin kahtiajakoinen: samassa lauseessa laulaja tuntee helvetinpelkoa ja tuskaa (Höllenangst und Pein), ja silti hänen sydämessään on todellinen ilon taivas (ein rechter Freudenhimmel). Bach maalaa väkevästi nämä vastakkaisuudet ja kuulija ajattelee, että onpa luontevaa.

Kolmanteen kantaattisykliin kuuluva Meine Seufzer, meine Tränen BWV 13 esitettiin ensi kerran tammikuussa 1726. Alkuaaria on hieno esimerkki Bachin soitinnustaidosta: laulajan sanoisinko pohjasurua kuvastaa matalassa rekisterissä soiva oboe d'amore, mutta mukana on myös kaksi haurasta nokkahuilua, jotka täydentävät murheen kuvaa.

Vokaalimusiikki on avain Bachin soitinmusiikin ymmärtämiseen. Perustelen väitettä vaikkapa bassoaarian Ächzen und erbärmlich Weinen kautta. A-taitteen tekstissä sanotaan kutakuinkin niin, että "huokailu ja kurja itku eivät auta surun tautia". Bach liittää sanoihin suspiratoja, huokausaiheita, ja laskevia kulkuja. Mitä siis ajattelisimme esimerkiksi Bachin Das Wohltemperierte Klavierin fuugasta h-molli BWV 869 joka alkaa kohdasta 4'50? Eikö tässä huokailla, surra ja itketä?

Kantaatin tekstin on kirjoittanut Georg Christian Lehms (1684-1717) vuonna 1711, jonka teksteihin Bach tarttui kymmenisen kertaa.

Tällä tallenteella John Eliot Gardiner johtaa kaikki kolme kantaattia. Osien väleissä on pientä sähläystä, mutta musiikki on timanttista.

Topi Linjama

Kantaattisykli-sarjassa kierretään kirkkovuosi Bachin kantaattien kanssa

Kantaattisykli: ensimmäinen sunnuntai loppiaisesta

Kantaatti Mein liebster Jesus ist verloren BWV 154 esitettiin Leipzigissa 1724, mutta der Musikwissenschaftler Alfred Dürr epäilee - mielestäni aivan perustellusti - että Bach olisi säveltänyt sen jo Weimarin vuosinaan. Kantaatin rakenne ja tietty karheus aarioissa assosioituvat kieltämättä kantaattimestarin uran alkupuoliskolle.

Kantaatin juoni on se, että Jeesus on kateissa (tenorin voivotteleva alkuaaria Mein liebster Jesus ist verloren). Jeesus ei ole ainoastaan kadonnut 12-vuotiaana temppeliin, vaan hän on hukkunut myös sielulta, joka on altto: anna minun löytää sinut, älä anna syntieni olla paksuna pilvenä. Sitten Jeesus - nyt aikuinen, basso, vox Christi - sanoo, että "ettekö tienneet, että minun tulee olla Isäni luona?" (Luuk. 2:49) Tenori ja altto iloitsevat, että Jeesus on löytynyt, ja loppukoraali tähdentää syntynyttä tahtotilaa, ettei Jeesusta enää päästetä seikkailemaan: Meinen Jesum laß ich nicht, Jeesustani en jätä.

Yksinkertaisen laulumaisesta alttoaariasta Jesu, laß dich finden Bach jättää continuon pois, mikä on harvinainen temppu. Alton seurana on oboe d'amoret ja keskialueella liikkuvat jouset. Dürrin tulkinnan mukaan avain tukijalan pois jättämiselle ovat aarian sanat "älä anna syntieni olla paksuna pilvenä". Hän vertaa aariaa Matteus-passion sopraanoaariaan Aus Liebe will mein Heiland sterben, jossa continuon poissaolo hänen mukaansa symboloi viattomuutta. Tässä kohdassa tyydyn olemaan jälkimmäisestä tulkinnasta hieman eri mieltä Dürrin kanssa (minusta Aus Liebe -aarian continuon poissaolo liittyy viattomuuden sijaan yli ihmisymmärryksen käyvään rakkauteen) ja ensin mainitun kohdalla nostan hattua, koska en pääse täysin jyvälle Dürrin ajatuksesta.

Vuoden 1725 alkuun Bach rakensi koko kantaatin koraalista Meinen Jesum laß ich nicht BWV 124, jonka kuudes säkeistö kuultiin edellisen vuoden kantaatin loppukoraalina. Kantaatin numerot etenevät yhtä jalkaa koraalisäkeistöjen kanssa läpi elämän ja kuoleman aina taivaan kunniaan.

Christian Keimann (1607-62) on rakentanut symmetrisen koraalin, jossa ensimmäinen ja viimeinen säe ovat sisällöltään samanlaiset (idea tuo mieleen koraalin Jesu, meine Freude, josta puhuimme aiemmin). Keimann käyttää tekniikkaa, jota kutsutaan nimellä akrostikon: koraalisäkeistöjen ensimmäisistä sanoista muodostuu koraalin nimi. Tekniikka on tuttu jo niin sanotuista alfabeettisista psalmeista, ja taitavat sitä jotkut käyttää nykyisinkin. Yksi akrostisista suosikeistani on Paul Gerhardtin virsi Befiehl du deine Wege, jonka säkeistöjen ensimmäisistä sanoista saadaan luottamusta henkivä Psalmi 37:5. On ne veitikoita!

Topi Linjama

Kantaattisykli-sarjassa kierretään kirkkovuosi Bachin kantaattien kanssa

Kantaattisykli: uudenvuoden jälkeinen sunnuntai & loppiainen

Tänä vuonna kaksi pyhää, uudenvuoden jälkeinen sunnuntai ja loppiainen, sattuu samalle päivälle, joten asettukaa, mahdolliset lukijat, vielä kertaalleen musiikillisista pöydänantimista notkuvan jouluaterian ääreen!

Kantaatti Schau, lieber Gott, wie meine Feind BWV 153 esitettiin ensi kerran tammikuun toisena 1724. Kantaatin yhdeksästä osasta vain kaksi on aarioita. Koraalin Befiehl du deine Wege, joka muistetaan myös Matteus-passiosta, jälkeen kantaatin numerona kuusi kuullaan yksi Bachin hurjimmista tenoriaarioista. Tekstissä maalliset vaivat myrskyävät ja tulvivat, mutta Jumala vakuuttaa kristitylle, että Ich bin dein Hort und Erretter, minä olen turvapaikkasi ja pelastajasi. John Eliot Gardiner vertaa tätä Johannes-passion aariaan Ach, mein Sinn, jota aaria affektiltaan läheisesti muistuttaa.

Tässä esityksessä continuossa on cembalo ja kuoro on korvattu kvartetilla, kuten oli ilmeisesti laita myös ensiesityksessä: Bach halusi säästää Tuomas-kuoroa, joka oli esiintynyt viikon lähes keskeytyksettä ja joka loppiaisena taas joutui tositoimeen. Pidän kovasti ilmavasta ja notkeasta kokoonpanosta.

Toinen tämän pyhän kantaatti, Ach Gott, wie manches Herzeleid BWV 58, on luultavasti vuodelta 1727. Toisen osan resitatiivissa kerrotaan Herodeksesta, Joosefille yöllä ilmestyneestä enkelistä ja paosta Egyptiin. Kolmannen osan aariassa poikasopraano - mikä oli käytäntö Bachin aikanakin - kertoo iloitsevansa kärsimyksestä, sillä hän luottaa Jumalaan. Nykykuulija ehkä ajattelee, että miten lapsi tällaista puhuu, mutta jos pojat ovat kirkon ainoita sopraanoita, kukapa muukaan näin laulaisi.

Jouluoratorion BWV 248 viides kantaatti on sävelletty ensimmäiselle uudenvuoden jälkeiselle sunnuntaille. Sen ensiesitys oli 2.1.1735 Nikolaikirchessä, jossa muuten kantaesitettiin aikoinaan myös Johannes-passio. Kantaatin avaavassa Ehre sei dir, Gott, gesungen lauletaan komeasti ja juhlallisesti. Kolmannessa osassa Bach yhdistää hienosti Matteuksen evankeliumitekstin oman aikansa runotekstiin. Kolmanneksi viimeinen osa on tertsetto, jollaisia kantaateissa kuullaan ylen harvoin.

Suomennosta voi seurata Sibelius-Akatemian Laura-tietokannasta.

Loppiaiselle 1724 sävelletty kantaatti Sie werden aus Saba alle kommen BWV 65 kertoo tietäjistä, jotka saapuvat lahjoineen kumartamaan kuningasta juuri niin kuin profeetta Jesaja (Jes. 60:6) on ennustanut. Metsästystorven signaalit kertovat seurueen saapumisesta Bachin alkukuorossa. Tunnelma on juhlavan levollinen: tietäjät tietävät, mitä tekevät.

Muuan eksegeetti kertoi, että joulutarinan avaaminen nykyaikaisen raamatuntutkimuksen menetelmin on kuin tekisi ruumiinavauksen satakielelle: täällä ovat keuhkot, täällä ihmeellinen äänielin, syrinx - mutta valitettavasti lintu ei enää laula. Niinpä seisahdummekin tässä kohden sen ihmeen ääreen, mikä Leipzigissa tapahtui vuodenvaihteen 1723-24 aikoihin kahden viikon sisällä. Siellä kuultiin kantaesityksenä joulupäivänä Magnificat BWV 243a, tapaninpäivänä BWV 40, kolmantena joulupäivänä BWV 64, uudenvuodenpäivänä BWV 190, uudenvuoden jälkeisenä sunnuntaina BWV 153 ja loppiaisena BWV 65.

Bachin aariat ovat usein tansseja. Bassoaarian Gold und Ophir ist zu schlecht tasajakoinen, reipas ja aika selkeästi kahden tahdin sykleissä etenevä meininki muistuttaa jossain määrin gavottia, mutta luulen sen kytkeytyvän hovitanssia läheisemmin johonkin saksilaiseen tai puolalaiseen kansantanssiin, joita en vielä riittävästi tunne. Palaan näihin vielä.

Kantaatin loppukoraalin sävelmä Was mein Gott will, das g'scheh allzeit on meille tuttu Matteus-passiosta. Sanat koraaliin on kirjoittanut luterilaisen virsirunouden suurmies Paul Gerhardt (1607-76). Bach on käyttänyt Gerhardtin koraaleja ainakin 12 kantaatissa, kahdessa passiossa ja yhdessä motetissa. Suomen evlut kirkon virsikirjasta löytyy 16 Gerhardtin virttä.

Kantaatti Liebster Immanuel, Herzog der Frommen BWV 123 on loppiaiselta 1725. Tämän kantaatin yhteys loppiaiseen on ohut - lähinnä on puhe maailma-Jeesus -vastinparista - ja sen sävy on tyyten toinen kuin edellisen loppiaisen kantaatissa. Gardiner kuvailee alkukuoroa tanssilliseksi ja sanoo sen välisoittojen muodostuvan "mendelssohniaaniseksi rakkauslauluiksi, joka jää mieleen päiväkausiksi" (Gardiner 2015: Musiikkia taivaan holveissa, s. 350). Päiväkausiksi tämä kyllä jää pyörimään korvaan, mutta eikö kahden traverson ja oboe d'amoren esittämä pyyntö väräjävine trilleineen ole myös maan vaivoista kyllänsä saaneen, väsyneen matkalaisen rukous: Saavu, Immanuel, hurskasten toivo?

BWV 123 on koraalikantaattisarjan ehdottomia huippuja. Etsin alkukuoron koraalia meikäläisestä virsikirjasta, mutta eihän sitä sieltä löydy, vaikka soisi löytyvän.

Tenoriaaria Auch die harte Kreuzesreise on kirjoitettu fis-molliin ja sen A-taitteen kromatiikka tuo mieleen toisen samaan sävellajiin kirjoitetun aarian, Matteus-passion Buß und Reu. B-taitteessa sanamaalailija Bachissa ottaa vallan ja hän päästää laulajan laukalle verbillä toben, raivota.

Bassoaariaa Laß, o Welt, mich aus Verachtung säestävät vain huilu ja continuon staccatot. Laulajan betrübter Einsamkeit, surullinen yksinäisyys - Gardiner pitää tätä yhtenä yksinäisimmistä aarioista, joita Bach on kirjoittanut - ei kuulosta lainkaan lohduttomalta ja siihen on syynsä: Jesus ... bleibet bei mir allezeit, Jeesus pysyy luonani iäti.

Kristinuskossa kaikkiin kysymyksiin näyttää olevan yksi vastaus, mutta Bachin seurassa tämän vastauksen kuulee mielihyvin yhä uudelleen.

Jouluoratorion kuudes kantaatti Herr, wenn die stolzen Feinde schnauben esitettiin loppiaisena 1735. Sen teemana on tietäjien paluu eri tietä omalle maallensa. Edelleen ollaan juhlatunnelmissa. Sanoja voi seurata täällä.

Topi Linjama

Kantaattisykli-sarjassa kierretään kirkkovuosi Bachin kantaattien kanssa

Kantaattisykli: uudenvuodenpäivä

Hyvää alkanutta vuotta teille, mahdolliset lukijat!

Ylistäkää Herraa rumpua lyöden ja tanssien, ylistäkää huiluin ja kielisoittimin, sanoo psalminkirjoittaja, ja Bachin kantaatissa Singet dem Herrn ein neues Lied BWV 190 soivat patarummut, trumpetit, oboet ja jouset. Kantaatti kuuluu koraalikantattien sarjaan ja sen ensiesitys oli 1.1.1724.

Uuden vuoden alkaessa toivotaan, että Jeesus, jonka nimenannon ja ympärileikkauksen juhlaa uutenavuonna vietetään, siunaisi kirkkoa ja koulua, uskollisia opettajia, sanankuulijoita, raadin ja oikeusistuimen päättäjiä ja kaikkia koteja. Loppukoraalissa on jouluista juhlan tuntua, kun trumpetit ja patarummut heittävät fraasien väliin omia repliikkejään.

Bach teki myös kaksoiskuorolle motetin BWV 225, jonka nimi on poimittu samasta raamatunkohdasta, psalmin 149 alusta. Tarinan mukaan Tuomaskoulun kuoro esitti motetin, kun W.A. Mozart piipahti Leipzigissa huhtikuussa 1789.

Mihin edellinen kantaatti loppuu, siitä seuraava jatkaa: samalla koraalilla ja samalla soitinnuksella jatketaan kantaatissa BWV 41 tammikuun alussa 1725. Kiinnittäkää huomiota tekstin rivin yhdeksän (jolla sanotaan in guter Stille, kaikessa rauhassa) sävelittämiseen. Sanotaan taas: kylläpä osaa kaveri koraalifantasian rakentaa!

Tämän kantaatin erikoisin kohta on bassoresitatiivissa, jonka keskellä kuoro yllättäen huutaa "den Satan unter unsre Fuße treten", poljemme Saatanan jalkojemme alle.

Vuoden 1726 alkaessa Bachilla oli tarjoilla leipzigilaisseurakunnalle kantaatti Herr Gott, dich loben wir BWV 16. Se alkaa Lutherin kääntämällä Te deum -hymnillä, josta muuten kuultiin pari säettä jo kantaatin BWV 190 alkukuorossa. Katolisessa kirkossa hymni kuului kaikkiin suurimpiin juhlapyhiin.

Tämän kantaatin kiinnostavin ratkaisu on vapaaseen da capo -muotoon sävelletty aaria Laßt uns jauchzen, laßt uns freuen, jonka A-taitetta hallitsee kuoro, B-taitetta bassosolisti. Myös sooloviulu vilahtaa B-taitteessa. Bachin käsissä muoto muovautuu, taipuu ja sopeutuu. Aaria on kuin vuoropuhelua paimenen ja lauman välillä, kuten musikologi Julian Mincham sanoo.

Tässä John Eliot Gardinerin johtama live-äänite, joka on tehty Gethsemanekirchessä Berliinissä uutenavuonna 2000.

Jouluoratorion BWV 248 neljäs kantaatti esitettiin uudenvuodenpäivänä 1735. Metsästystorvet antavat tälle kantaatille oman värinsä.

Sopraanoaariassa Flößt, mein Heiland Bach käyttää kaikuefektiä: sopraanon sanoihin vastaa kaikuna paitsi oboe, myös kaukana - ilmeisesti taivaassa - sijaitseva kuoro. Kikka on tuttu jo Monteverdin ja Gabrielin ajan Venetsiasta, ja Heinrich Schütz tuo sen ansiokkaasti Alppien pohjoispuolelle kokoelmallaan Psalmen Davids (1619).

Päästetään ääneen alankomaalainen kokoonpano. Kantaatin suomenkielisiä sanoja voi seurata Sibelius-Akatemian Laura-tietokannasta.

Topi Linjama

Kantaattisykli-sarjassa kierretään kirkkovuosi Bachin kantaattien kanssa