Nun komm, der Heiden Heiland

Nun komm, der Heiden Heiland,
Der Jungfrauen Kind erkannt,
Des sich wundert alle Welt,
Gott solch Geburt ihm bestellt.

Tule nyt, pakanoiden Vapahtaja,
joka tunnetaan neitseen lapsena,
koko maailma hämmästelee,
kuinka Jumala säätää sellaisen syntymän. [käännös TL] 

Pyhän Ambrosiuksen 300-luvulla kirjoittama jouluvirsi kääntyi Lutherin käsissä muotoon Nun komm, der Heiden Heiland ja se löytyy suomalaisesta virsikirjasta nimellä Jeesus Kristus meille nyt (VK 16).

Bachin aikaan virsi oli sikäläinen Hoosianna, jota laulettiin adventtina. Se löytyy Bachin kolmesta ensimmäiselle adventille sävelletystä kantaatista. Koraalialkusoittoja samasta virrestä on säilynyt viisi. Tässä postauksessa käyn läpi näitä teoksia.

Kantaatin BWV 61 (1714) ensimmäisen osan muoto on lainattu Ranskan hovista: pisteellisissä rytmeissä kulkevan ranskalaisen alkusoiton tahdissa Aurinkokuningas saapui aitioonsa Ranskan hovin oopperanäytöksissä. Bachin Aurinkokuningas on tietenkin seimeen syntyvä Jeesus, jonka laskeutumisen taivaasta alas maan päälle voi kuulla ensimmäisessä säkeessä (sen laulavat ensin sopraanot, sitten altot, sitten tenorit ja lopulta bassot).

Toisen säkeen der Jungfrauen Kind erkannt Bach kirjoittaa homofoniseen tyyliin, mutta kolmas säe, jossa maailma "hämmästelee", onkin kuulijan hämmästykseksi nopea kolmijakoinen jakso. Tosiasiassa ratkaisu itsessään ei hämmästytä, sillä ranskalaisen alkusoiton rakenteeseen kuuluu nopea kolmijakoinen B-taite. Enemmänkin hämmästyttää se, miten nerokkaasti Bach lukee virren tekstiä ja rakennetta: melodian rakenne on a-b-c-a, eli ensimmäinen ja viimeinen säe ovat identtiset. Siitä saadaan helposti kehysmuoto. Bach tajuaa, että c-säe poikkeaa sisällöltään muista säkeistä ja rakentaa oivaltavasti B-taitteen siitä eikä säkeiden b ja c yhdistelmästä.

Neljäs säe on jälleen homofoninen pisteellisissä rytmeissä.

Kuunnelkaa, mikä imu viuluissa on tässä Rudolf Lutzin johtamassa tulkinnassa! Tempaa kuulijan täysin mukaan!

Avausosa tuntuu tässä (kuten varsin usein on laita) kantaatin vaikuttavimmalta osalta. Kantaatin kaikkien osien suomennokset löytyvät täältä.

Edellinen kantaatti oli Weimarin vuosilta, seuraava samanniminen kantaatti BWV 62 on sävelletty Leipzigissa 1724, jolloin Lutherin virsi (ja ensimmäinen luterilainen saksankielinen virsikirja Achtliederbuch) täytti 200 vuotta. Ehkäpä juhlavuoden innoittamana Bach aikoi kirjoittaa koraalikantaatin jokaiselle pyhälle.

Kantaatti alkaa koraalifantasialla, jonka sävy poikkeaa tyystin edellisen kantaatin sävystä. Sanoisin, että osan rakenteellinen esikuva menee Ranskan sijaan Italiaan ja concertante-tyyliin, jossa soittimia käytettiin pikemminkin solistisesti kuin säestyksenä. Taitavasti rakennetut soitinritornellot rytmittävät ja sulautuvat koraalin säkeisiin, jotka kuullaan käyrätorven vahvistamien sopraanoiden laulamina.

Sävelmä tuntuu tässä kantaatissa pehmeämmältä, eikä se johdu pelkästään siitä, että mukana on kaksi oboeta. Koraalisävelmän seitsemäs sävel on tässä alennettu, kun se aiemmassa kantaatissa on korotettu. Korotettu johtosävel on omiaan lisäämään tonaalista jännitettä.

Tässä osassa Vapahtaja ei saavu kuninkaallisessa loistossa. Vaikka soitintekstuuri on riuskaa ja selkeää, adventin kuningas tuntuu ilmestyvän mystisemmin, vihjauksien saattelemana. Herra saapuu pikemminkin alhaalta, ihmisten joukosta, kuin ylhäältä.

Kantaatin viimeisenä osana on koraalin viimeinen eli kahdeksas säkeistö, jonka Bach Leipzigin ajalle tyypilliseen tapaan kirjoittaa homofoniseksi neliääniseksi satsiksi.

Kolmas kantaatti, josta löydämme tämän adventtivirren, on Schwingt freudig euch empor BWV 36 vuodelta 1731. Alkukuoro ja muitakin osia on lainattu maallisista kantaateista, mutta toinen osa, jossa sopraano ja altto laulavat koraalia, on tehty varta vasten tähän kantaattiin.

Koraali lähtee painottomalta tahdinosalta. Tulee sellainen fiilis, että jos kuningas saapuu, hän saapuu ontuen. Todellisuudessa Bach on saattanut ajatella sanojen painotuksia: siirtämällä painoa neljäsosalla saadaan paino sanojen Heiden ja Heiland ensimmäisille tavuille, kuten olla kuuluu.

Kantaatin osassa kuusi (kohdasta 19'14) tenori laulaa kahden oboe d'amoren tukemana koraalin kuudennen säkeistön. Lopussa kuullaan vielä koraalin viimeinen säkeistö.

Orgelbüchlein-kokoelmassa koraalista on a-molliin kirjoitettu alkusoitto (BWV 599). Sen melodia on helposti löydettävissä sopraanosta. Toisin on laita koraalityöstelmässä (saks. Choralbearbeitung) BWV 659: siinä Bach koristelee ja venyttää fraaseja niin että on työn takana saada selvää, missä mennään. Voi hyvin kuvitella Mühlhausenin seurakuntalaisten närkästyksen, että Bach koristelee melodiat tunnistamattomiksi. Melodia liikkuu parin oktaavin alueella ja käy sormion ylimmällä c:llä. Pakanoiden Vapahtaja ei saavu ulkoisesti näyttävänä kuninkaana - hän pikemminkin hiipii sydämeen Betlehemin yön pimeydessä.

BWV 659 tuli tutuksi suurelle yleisölle 1900-luvun alussa Busonin tekemänä sovituksena, jota soittivat Horowitz ja muut. Pidän useimmista Busonin sovituksista, mutta tässä versiossa jokin vähän hiertää. Ehkä flyygelin legato-cantabile -yhdistelmä ei ihan ideaalisti palvele tätä koraalia.

Annetaan fantastisen Leo van Doeselaarin soittaa vielä BWV 660 ja BWV 661. Edellinen on trio, ja melodia kulkee kohtalaisesti koristeltuna sopraanoäänessä. Säkeiden välisen materiaalin Bach johtaa virren ensimmäisestä säkeestä ja syntyy vaikutelma, että kiinnostus on virren sisältöä enemmän musiikillisessa materiaalissa. BWV 661:ssä teema menee sellaisenaan jalkiossa. Nämä, kuten myös BWV 659, ovat Bachin viimeiseltä vuosikymmeneltä kokoelmasta Achtzehn Choräle.

Topi Linjama

Uskotko Jumalaan?

Toimittaja kysyi kirkkotaidettakin tehneeltä kuvataiteilija Kuutti Lavoselta, että uskooko hän Jumalaan.

"En tiedä", Lavonen vastasi varmasti. Haastattelu oli ehkä viikko sitten Yle Radio 1:ssä, en muista, missä ohjelmassa.

Blogipostauksen kysymys vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta sitä se ei ole, mikä ehkä kuultaa Lavosen vastauksestakin. Miten niin ei, ja miten kysymys liittyy Bachiin - siitä alla muutama sana.

Uskon neljä merkitystä

Luin kesällä pappisystäväni suosituksesta Marcus J. Borgin kirjan Kristinuskon sydän - uudelleen löydetty usko (kirja on ilmestynyt 2003, suomennettu 2016). Borg oli amerikkalainen teologi ja uuden testamentin tutkija. Hänen mottonsa kuuluu: kristinusko ei saa olla järjenvastaista.

Borg erittelee neljä uskon merkitystä, joista ensimmäinen on pään, kolme muuta sydämen asioita. Esittelen ne alla lyhykäisesti.

Usko myöntymisenä

Usko tässä merkityksessä (lat. assensus) tarkoittaa myöntymistä uskoa koskevaan väitelauseeseen, eli mieli uskoo, että väite on totta. Tämä propositionaalinen uskonkäsitys on nykyisin yleisin käsitys uskosta sekä kirkossa että sen ulkopuolella.

Eli kun kysytään, "uskotko Jumalaan", kysymys tässä uskon merkityksessä tulkitaan, että "uskotko Jumalan olevan olemassa / totta".

Usko tässä mielessä on uskomista "todistusten vastaisiin väitteisiin, sellaiseen, mikä on vastoin parempaa tietoa", kirjoittaa Borg. Usko on "erittäin epätodennäköiseltä näyttävien asioiden pitämistä totena" silloinkin, kun olisi syytä ajatella toisin.

Tämä uskomisen tapa ei ole kovin vanha. Sitä edesauttoi ensinnä reformaatio, joka ohjasi kunkin kirkkokunnan määrittelemään itsensä sen perusteella, mitä he uskoivat. "Luterilaiset uskoivat x, presbyteerit y, baptistit z ja niin edelleen. Näin kristillisestä uskosta tuli oikeisiin asioihin uskomista väärien sijaan", Borg sanoo.

Myös valistus ja tieteellisen ajattelun leviäminen edesauttoi uskoa myöntymisenä. Valistus ohjasi ajattelemaan, että totta on se, mikä voidaan todistaa tosiasialliseksi. Samalla se kyseenalaisti Raamatun tosiasiallisen luonteen.

Usko luottamuksena

Usko luottamuksena (lat. fiducia) ei ole luottamista Jumalaa koskevien lauseiden totuudellisuuteen, vaan se on luottamusta itse Jumalaan. Borg vertaa tätä uimiseen: jos luottaa, että vesi kannattelee, voi rauhoittua ja lakata pyristelemästä.

Raamattu käyttää tästä ulottuvuudesta metaforia. Usko on luottamista Jumalaan, joka on kallio, tuki, perusta, turvapaikka. Jeesus kehottaa olemaan murehtimatta, ja Borg sanoo, että luottamususkon mittarina voi käyttää sitä, kuinka huolissaan ihminen on. Borg korostaa, ettei halua kuormittaa uskovaa uudella mittarilla, vaan alleviivata sitä, että luottamususkon lisääntyminen voi hälventää huolia.

Usko uskollisuutena

Usko uskollisuutena (lat. fidelitas) on samaa uskollisuutta, jolla ihminen sitoutuu ihmissuhteiseen. Se tarkoittaa liittymistä, kiinnittymistä ja sitoutumista.

Usko uskollisuutena ei merkitse uskollisuutta uskoa koskeville lausumille ja opinkappaleille, vaan itselleen Jumalalle. Uskon vastakohta tässä merkityksessä ei ole epäily tai epäusko, vaan uskottomuus.

"Kristillinen usko on uskollisuutta Jeesukselle Herrana, ei elämäämme pyrkiville petollisille herraehdokkaille, joita voivat olla kansa, valtio, vaikutusvalta, saavutukset, perhe tai mielihalut", Borg kirjoittaa.

Usko luottamuksen liittyy Borgin mukaan sekä ensimmäiseen käskyyn että rakkauden kaksoiskäskyyn. Uskollisuus Jumalalle ei ole vain Jumalan rakastamista, vaan myös sen kaiken rakastamista, jota Jumala rakastaa. Näin ollen uskossa uskollisuutena on eettinen ulottuvuus: se velvoittaa meitä rakastamaan lähimmäistä ja luomakuntaa.

Usko näkynä

Usko näkynä (lat. visio) tarkoittaa tapaa katsoa sitä, mikä on. Katsantotapoja on Borgin mielestä kolme: voimme nähdä todellisuuden vihamielisenä ja uhkaavana, voimme olla välinpitämättömiä tai voimme pitää kaikkeutta ravitsevana elämän antajana ja ylläpitäjänä.

Ensimmäinen katsantotapa johtaa helposti pelkoihin ja erilaisiin suojautumisjärjestelyihin. Joissain kristillisissä suuntauksissa Jumala on yksi suurimmista uhista: hän rankaisee ja tuomitsee, ellemme uhraa oikeita uhreja, käyttäydy oikein ja usko oikeita asioita.

Toinen katsantotapa ei näe elämällä, ihmisellä ja maailmankaikkeudella sen suurempaa merkitystä.

Kolmas katsantotapa pitää todellisuutta armollisena. Se on täynnä ihmeitä ja kauneutta. Tämä ei tarkoita, että maailma olisi kiva paikka; se vain haluaa kertoa, että sillä on väliä, miten asioita katsoo.

Bach ja kysymys Jumalasta

Uskontopsykologi Owe Wikström kirjoitti kirjassaan Sielu ja sointi - kirjoituksia J. S. Bachin elämästä ja uskosta (2000), että Bachin maailmassa hengellisyyttä ei etsitty tai kannatettu, vaan Jumala oli läsnäoleva, kaikkeen vaikuttava realiteetti.

Lihavoin postauksen olennaisimman kohdan: meidän on vaikea ymmärtää Bachin maailmankuvaa, koska ymmärrämme "uskon" niin kovin toisella tavalla.

Perustelen väitettä kahdella tavalla.

Ensiksikin Bachin maailmankuvaan valistus ja rationalismi eivät olleet vielä tuoneet säröjä, jotka olisivat ajaneet hänen ja Raamatun (ja uskonnollisen tradition) maailmankuvat pahaan ristiriitaan. Jumalalla oli tuohon aikaan Saksan provinssissa vielä varsin iso pelikenttä, jos niin voisi sanoa.

Toiseksi Bach oli muusikko. Musiikin avulla on vaikea esittää propositionaalisia, musiikin ulkopuolisesta todellisuudesta kertovia väitelauseita. Toki tekstivalinnat jotakin kertovat, mutta silti muusikko ajattelee maailmaa - tekstiäkin - musiikitse.

Kysymystä "uskotko Jumalaan" merkityksessä "uskotko, että Jumala on totta" Bach olisi luultavasti kummeksunut. Sen sijaan kysymystä siinä merkityksessä, että luottaako hän Jumalaan ja pysyykö tälle uskollisena (vaikkapa silloin, kun hän menetti vanhempansa tai ensimmäisen vaimonsa), hän olisi saattanut pitää oikein relevanttina.

Borg sanoo, että usko luottamuksena, uskollisuutena ja näkynä ovat näistä tärkeimmät, usko totenapitämisenä vähiten tärkeä. Hän ottaa perusteluksi näkemykselleen Lutherin, joka ukkosmyrskykokemuksen jälkeen meni luostariin, jossa hän kymmenen vuotta piinasi itseään ollakseen kelvollinen. Uskoa totenapitämisenä oli kyllä, ja se kauhistutti häntä. "Juuri siksi, että hän uskoi sen kaiken, hän täyttyi pelolla ja ahdistuksella. Sitten radikaali armon kokemus uudisti hänet, se muutti hänen tapansa katsoa asioita (visio), opetti että usko on luottamista Jumalaan (fiducia) ja johti elämään uskollisesti (fidelitas) Jumalalle", Borg kirjoittaa.

Borgin mukaan latinan credo, minä uskon, ei tarkoita, että "täten hyväksyn seuraavien lauseiden kirjaimellis-tosiasiallisen tulkinnan", vaan pikemminkin "annan sydämeni (mainitulle asialle)". Credo merkitsee rakastamista, jonka kohteet Borg tiivistää näin: "rakasta Jumalaa ja sitä, mitä Jumala rakastaa".

Musiikki ja usko

Joku kysyi, millainen prosessi kirjan kirjoittaminen Bachin Matteus-passiosta oli. Neljällä sanalla sanottuna tällainen: aloitin kristittynä, lopetin muusikkona.

En tarkoita, että olisin jättänyt kristinuskon (en ymmärrä, miten se voisi edes tapahtua). Tarkoitan, että musiikki puhuu uskosta ja kristinuskon todellisuudesta väkevämmin, todemmin ja osuvammin kuin sana.

Kaikkein eniten olen etääntynyt uskosta myöntymisenä. Ystäväni Maunu Holman muotoilemat lauseet resonoivat sisuksissani: "Uskossa ei ole tärkeintä, että se on oikea, vaan että se on tosi. [...] Jumalassa ei ole tärkeintä, että hän on olemassa, vaan että hän on hyvä. Jos Jumala ei ole hyvä, minä en halua taivaaseen."

Kysymykseen "uskotko Jumalaan" vastaisin pyytämällä tarkennusta, mitä kysyjä tarkoittaa uskolla ja Jumalalla.

Palataan vielä Bachiin. Bachin jumalakuvasta meillä on lähinnä epäsuoria viitteitä. Jokaisessa kirkkokantaatissa puhutaan Jumalasta ja Bach on voinut ainakin osittain vaikuttaa siihen, millaisia tekstejä niihin on otettu.

Otan esimerkin kantaatista Gott der Herr ist Sonn und Schild BWV 79, joka on sävelletty uskonpuhdistuksen muistopäivälle 1725. "Herra Jumala on aurinko ja kilpi, hän lahjoittaa meille armon ja kunnian. Hän ei kiellä hyvyyttään niiltä, jotka vaeltavat nuhteettomasti", laulaa alkukuoro Psalmin 84 sanoin.

Aurinko ja kilpi ovat vertauskuvia ja viittaavat lähinnä uskoon luottamuksena. Nuhteettomuus viittaa uskoon uskollisuutena. Kantaattia voi lukea eteenpäin ja miettiä, mistä puhutaan, kun puhutaan Jumalasta.

No nyt postaus on venynyt jo liiankin pitkäksi, päästetään Bach ja John Eliot Gardiner vauhtiin.

Topi Linjama