Adventtikantaatti BWV 62: odotusta ja valmistautumista

Meillä on erilaisia tapoja torjua syksyn pimeyttä. Joku lähtee etelään, toinen sytyttää kirkasvalolampun, kolmas juoksee. Itse turvaudun muutamiinkin eri keinoihin, joista yksi on luterilainen koraali - tietenkin J.S. Bachin työstämänä.

Adventti, luterilaisen kirkkovuoden alku, on ovella. Neljä vuotta sitten kirjoitin Bachin Weimarin aikojen adventtikantaatista Nun komm, der Heiden Heiland BWV 61 ja aloitin tekstillä kantaattisyklin, kantaattikirjoitusten sarjan, johon tuli kuutisenkymmentä postausta. Kaksi vuotta sitten tein postauksen koraalista Nun komm, der Heiden Heiland, jonka ensimmäisellä säkeistöllä kantaatti alkaa.

Saman Lutherin adventtikoraalin pohjalta Bach teki alkutalvesta 1724 koraalikantaatin BWV 62. Siitä seuraavassa muutama sana.

Sana adventti tavataan jo Agricolan teksteissä. Sanassa, joka on tullut meille latinasta, on kaksi osaa, etuliite ad, luo, kohti, ja verbi venire, joka tarkoittaa saapumista tai tulemista, kerrotaan Kotuksen sivuilla.

Adventtina laulettiin Leipzigissa koraalia, jossa der Heiden Heiland, pakanoiden pelastaja, tulee meidän luoksemme. Samaan aikaan pelastaja ei ole vielä tullut, sillä adventtina odotamme Jeesuksen syntymää. Kas tässä meillä kuva kristityn elämästä: toisaalta Jeesus on jo täällä, tässä ja nyt meidän keskellämme, toisaalta kristitty odottaa täyttymystä, jolloin hän näkee Vapahtajansa kasvoista kasvoihin.

Bach luo kantaattinsa alkukuoroon odotuksen vihjaamalla koraaliin. Koraalin ensimmäinen säe kuullaan bassossa alun soitinjaksossa, mutta se saattaa hukkua muun hälyn alle. Vapahtaja on jo täällä, jouluruuhkissa ja pikkujouluissa, vaikka emme sitä välttämättä tajua, kuule tai näe.

Myös kuoro aloittaa koraalia enteilevillä kuvioilla, kunnes sopraanot laulavat koraalia pitkissä aika-arvoissa. Hassu juttu, että vaikka alkukuoron sävellaji on h-molli, tunnelma ei ole "yksinäinen ja surullinen" (Charpentier 1690) eikä "eriskummallinen, haluton ja melankolinen" (Mattheson 1713).

Soitinritornelloissa toistuu motiivi, jossa on yksi kahdeksasosa ja kaksi kuudestoistaosaa. Albert Schweitzer kutsui tätä daktyylikuviota sanalla Freudenmotiv, ilomotiivi, sillä Bach käyttää usein tätä kuviota kuvatessaan ilon affektia. Tyypillisesti kuvio on nouseva, sillä ilo suuntautuu pikemminkin ylös kuin alas.

Koraali on musiikillisesti kehysmuoto, jossa ensimmäinen ja viimeinen säe ovat samankaltaiset. Bach täydentää ABA-muodon vielä kertaamalla viimeisen fraasin jälkeen alun soitinjohdannon.

Tenoriaariassa Bewundert, ihr Menschen ihmetellään suurta mysteeriä: suurin hallitsija ilmestyy maailmaan, taivaan aarteet avataan ja meille annetaan jumalaista mannaa. Ja siveys, die Keuschheit, ei ollenkaan saastu. Mitä tämä tarkoittaa?

Kun kyse on koraalikantaatista, myös aarioiden taustalla häämöttää Lutherin koraali, tenoriaarian tapauksessa sen toinen ja kolmas säkeistö. Lutherin tekstin taustalla puolestaan on Pyhän Ambrosiuksen jouluhymni Veni redemptor gentium 300-luvulta eli siveyskysymyksiä on tarkasteltava tuon ajan kulttuuria vasten. Mielelläni jätän keskustelun neitseestä syntymisestä ja muusta sellaisesta niille, joille asialla on jotakin merkitystä. Virren (VK 16:3) suomennoksessa Maskun Hemminki ohittaa siveyskohdan näin: "Synnittä on syntynyt, / synnittä myös elänyt,..."

Bassoresitatiivissa mainitaan Juudan sankari - sama hahmo, joka syöksyy esiin Johannes-passiossa kesken passion intiimeimmän kohdan, alttoaariassa Es ist vollbracht.

Bassoaaria Streite, siege, starker Held on taisteluaaria, jossa sankari taistelee meidän puolestamme. Tässä onkin aika hankalia nopeita kuvioita ja isoja hyppyjä laulettavana!

Seuraava osa on resitatiivi, joka on kirjoitettu sopraanon ja alton duetoksi. Harvinainen ratkaisu! Omat ajatukseni se vie Bachin joulumusiikkiin, tarkemmin sanoen ehkä Magnificatin tertsettoon.

Lopuksi koraalin viimeinen säkeistö, joka on doksologia, ylistyslaulu.

Käykäämme kuuntelemaan alankomaalaisten upeaa esitystä.

Topi Linjama

Essee: Musiikki on elämän, ihmisen ja rauhan puolella

Ukrainan sota jatkuu viidettä päivää, mutta aamu on aurinkoinen. Pakkaan eväät reppuun ja lähden hiihtämään Pyhäselän jäälle.

Ladulla mieli irtoaa uutisvirrasta. Päänsisäinen levysoitin alkaa soittaa Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-sarjan ensimmäistä osaa.

Pappi tai munkki ehkä mietiskelee raamatunlausetta. Minä nähtävästi kontemploin musiikkia.

Päässä soi koko ajan jotakin, useimmiten Bachia. Olen huomannut, että päässä soiva musiikki liittyy unien tavoin johonkin työstöä vaativaan asiaan.

Miksi alitajunta tarjoilee Tšaikovskia, mietin hiihtäessäni autiota latua. Valtavalla jäälakeudella näkyy vain kaksi pilkkijää.

Läheiset suhteet Venäjälle

Joensuu on pieni yliopistokaupunki Itä-Suomessa. Torilta Venäjän rajalle on noin 70 kilometriä.

Täällä kuulee ani harvoin ruotsin kieltä. Venäjää kuuli vielä joitakin vuosia sitten päivittäin.

Venäläiset kävivät täällä ostoksilla. Monissa kaupoissa oli opaskyltit myös kyrillisin kirjaimin.

Samalla tavoin joensuulaiset kävivät ostoksilla Venäjällä. Sain ystäviltä toisinaan Venäjän tuliaisina sikurikahvia, jota myydään siellä joka kioskilla.

Tuttavapiirissämme on monia venäläisiä perheitä. Lapsemme ovat opiskelleet venäjää alaluokilta asti. Koulun opintomatkoja on tehty Moskovaa myöten. Toisinaan täältä on ollut lapsia vaihdossa Petroskoissa, välillä me olemme majoittaneet venäläisiä oppilaita tai perheitä kotiimme.

Kaikki tämä oli luontevaa ja normaalia.

Sitten tulivat talouspakotteet, korona ja viimeisimpänä Venäjän aloittama täysimittainen sota Ukrainassa.

Kansallista soundtrackia

Tšaikovski on venäläisille suunnilleen samaa kuin Sibelius suomalaisille. Tšaikovskia voi kuulla kaikkialla, vaikkapa kauppakeskuksessa Moskovassa tai television jalkapallo-ottelun väliajalla. Hän on osa kansallista soundtrackia.

Erityisen venäläistä on Tšaikovskin musiikin yltäkylläinen tunteellisuus. Tunnetta Joutsenlammen Scènen pitkä melodiakin huokuu. Lisäksi melodia on jännitteinen, koska se viipyilee dominantin vaiheilla ja tekee suuren nousun.

Scènen tunnelma on patoutunut. Jokin tukahdutettu tunne puskee väkisin ilmoille. Oboe antaa tunteelle musiikillisen muodon, joka vaskipuhaltimien soittamana täyttää maiseman ja ravistelee kuulijan koko olemusta.

Olipa tunteen nimi mikä hyvänsä, se on elämän puolella.

Tšaikovski pöyhäisee Scènessä kuulijan syvimpiä tuntoja. Parin minuutin katarsis rohkaisee kuulijaa kohtaamaan itsessään ihmisyyden, jonka tärkeimpiä tunnusmerkkejä tunteet ovat.

Nuotio saaressa

Kymmenen kilometriä hiihdettyäni saavun Pyhäsaareen. Kello on vasta puoli kymmenen, mutta minua varhaisempi hiihtäjä on jo laittanut laavulle tulet.

Mies nuotiolla on tuttu entuudestaan. Olen tavannut hänet lintutornilla.

Kaadan termospullosta kahvit ja lämmittelen nuotion ääressä. Jutellaan kotkien ja vihervarpusten muutosta. Käpylintuparvi ääntelee mäntyjen latvoissa. Voisivat olla isokäpylintuja, mies kuulostelee.

Katselen puunrunkoja auringonpaisteessa. Ihminen on fyysinen olento ja tarvitsee siksi paikan, jossa olla. Jos paikka on sellainen, johon hän tuntee kuuluvansa ja jossa hän voi rakastaa ja olla rauhassa, aina parempi.

Minä kuulun tähän maahan ja näihin metsiin, mutta ukrainalaiset joutuvat jättämään kotinsa. Entä venäläiset: eikö heillä ole suuressa maassaan paikkoja, joissa olla.

Indoktrinaation voima

Sota on rumaa ja likaista, Tšaikovski kaunista ja puhdasta. Sota luo kaaosta ja kuolemaa, Tšaikovski harmoniaa ja elämää. Sodassa tunteet sysätään syrjään, Tšaikovski kehottaa kohtaamaan ne. Sota tuhoaa, musiikki rakentaa.

Tšaikovski ei ole sodan musiikkia – itse asiassa musiikki ylipäätään on ihmisyyden, elämän ja rauhan puolella. Tästä kertoo vaikkapa sadan venäläisen muusikon vetoomus rauhan puolesta.

Yksi vetoomuksen allekirjoittajista on pianisti Polina Osetinskaya. Kuunnelkaapa YouTubesta hänen energinen tulkintansa Bachin pianokonsertosta. Jokainen musiikillinen ajatus sanotaan elävästi, täsmällisesti ja rehellisesti.

Myös lukemattomat tavalliset venäläiset tahtovat rauhaa. Moni venäläinen tuttavani on murtunut ja masentunut. Eräs heistä kertoi itkevänsä joka päivä ja häpeävänsä sitä, että heidän kotimaataan johtaa julma hirviö. Vertaukset Hitleriin ovat yleisiä.

Informaatiosota käy kuumana ja venäläiset ovat jakautuneet. Sosiaalisessa mediassa riidellään. Joensuulaiskouluissakin lapset kiistelevät maailmantulkinnoista.

Kukaan ei itse valitse maailmankuvaa, johon hän syntyy ja kasvaa. Ei ole kyse tyhmyydestä, jos ihminen uskoo maailmankuvaan, jossa hän elää. Kyse on pikemminkin indoktrinaation voimasta.

Tiedän tämän omasta kokemuksesta. Kasvoin uskonnollisessa yhteisössä, yhdestä niistä monista, joissa maailma jakautuu meihin ja muihin. Me olimme – Jumalan armosta – oikeassa, muut väärässä. Me olimme matkalla taivaaseen, muut kadotukseen.

Samantapaisia jyrkän mustavalkoisia ideologioita on ollut ja on paljon. Esimerkiksi jatkuvaan talouskasvuun uskominen ja kuluttajuuden omaksuminen identiteetiksi ei näytä yhtään Venäjän valtiontelevision tai uskonnollisen fundamentalistin viestiä järjellisemmältä.

En voi ajatella, että uskonnollisen liikkeen, Venäjän valtiopropagandan maailmankuvan tai kuluttajaidentiteetin omaksunut ihminen olisi tyhmä. Silloinhan tuomitsisin itsenikin.

Maailmankuvasta, johon on kasvanut, ei hypätä ulos sormia napsauttamalla. Suomukset putoavat silmiltä, jos ovat pudotakseen. Tunnekokemukset vaikuttavat vahvemmin kuin loogiset argumentit.

Kukaan ei ole niin sokea kuin ihminen, joka ei halua avata silmiään. Tai ihminen, joka ei tiedä, että silmät ovat kiinni.

Tšaikovskin viesti

Lähden hiihtämään takaisinpäin. Kevyt myötätuuli jouduttaa matkaa. Kaupunki siintää horisontissa. Sairaala mäellä, kerrostaloja, kirkon torni, Linnunniemi.

Minun kaupunkini, minun kotini.

Olen varma, että Tšaikovskin musiikilla on minulle viesti. Mikä on se asia, jota vasket soittavat lävitseni?

Onko se tämä: sota on nostanut näkökenttään asioita, joiden painoarvo ylittää yksittäisen ihmisen hengen arvon. Esimerkiksi itsenäisen valtion oikeus päättää omista asioistaan on tällainen. Tai oikeus ajatella, sanoa ja olla mieltä. Oikeus olla kotona.

Tai oikeus elää. ”En pelkää mitään. Ei kukaan pelkää. Pelko loppui, kun naiset ja lapset alkoivat kuolla sodassa”, sanoi 23-vuotias ukrainalaismies uutislähetyksessä.

Näistä asioista puhuvat YK:n ihmisoikeuksien julistus ja läntisten valtioiden perustuslait. Ne ovat minun maailmankuvani. Niitä puolustan, vaikka tiedän, että planeettaa viedään kiihtyvällä vauhdilla kohti ympäristökatastrofia läntisten demokratioiden johdolla.

Toisaalta en ole huomannut ympäristökatastrofin ratkaisemisen olevan diktaattorienkaan asialistalla.

Onko entiseen paluuta

Paljon on rikkoutunut muutamassa päivässä. Putinin toiminta on niin räikeää, valehtelu niin systemaattista, siviilien pommittaminen niin raukkamaista, että on vaikea uskoa luottamuksen Venäjään palautuvan ennalleen.

Vaikea uskoa, että Joensuusta tehdään luokkaretkiä toukokuiseen Pietariin, missä tuoksuu vastapaistettu norssi. Tulen aina rakastamaan Tšaikovskin baletteja ja Šostakovitšin sinfonioita, mutta sikurikahvit on toistaiseksi juotu.

TOPI LINJAMA
Kirjoittaja on joensuulainen musiikkitieteilijä

Luentokonsertti Bachista ja retoriikasta Joensuussa 20.2.22

Taas yksi vahvan muistijäljen jättänyt Bach-ilta!

Su 20.2. oli Joensuun Rantakylän kirkossa - tuossa Joensuun kirkollisessa Bach-keskuksessa - tilaisuus, jossa puhuttiin Bachista ja soitettiin Bachia. Mukana oli puhetaidon opettaja Juhana Torkki, sellisti Ville Kivivuori ja minä. Tässä postauksessa muutamia huomioita ja tunnelmia illasta, joka löytyy ainakin hetken aikaa tallenteena täältä.

Barokin aikaan musiikki hahmotettiin puheena, Sprache, ja puheena, Rede.

Puhe, Sprache, muodostuu äänteistä, tavuista, sanoista ja lauseista. Puhe, Rede, on johonkin tilanteeseen suunniteltu tai improvisoitu suullinen esitys ja sen tavoitteena on vaikuttaa kuulijaan. Puheen, Rede, tavoitteena on esimerkiksi kohottaa tunnelmaa (juhlapuhe), saada kuulija muuttamaan käsityksiään (poliittinen puhe) tai vaikkapa nukahtamaan (saarna).

Näistä muodostuu barokkimusiikkikin. Tunnelmaa kohottava puhe on esimerkiksi Jouluoratorion alkukuoro, kuulijan (tai itsensä Jumalan) käsityksiä muuttava puhe Matteus-passion aaria Erbarme dich ja selvä nukuttamistavoite on saman passion aarialla Komm, süßes Kreuz. Rantakylässä puhuttiin eilen sekä Sprachesta että Redestä.

Juhana kertoi, kuinka retoriikka ja musiikki päätyivät kietoutumaan toisiinsa renessanssin aikana. Hän kertoi, että meillä ei olisi tällaista Bachia ilman Aristotelestä tai Konstantinopolin vuoden 1453 valloitusta ja että musiikilla tunteisiin vaikuttaminen oli 1500-luvulla radikaali ajatus.

Sitten Juhana soitti Bachin Preludin ja fuugan c-mollissa BWV 546. Hän sijoitti teoksen surun ja ehkä tarkemmin kuoleman surun alueelle. Hän hahmotti preludissa kolme retorista elettä: alun soinnut ovat epätoivon huudahduksia, exclamatio, sitten tulee laskeva huokauskuvio, suspiratio, ja sitten neuvottomuutta ilmentävä triolikuvio.

Jatkoimme Juhanan kanssa juttua konsertin jälkeen. Hän kiinnitti huomiota nousevaan ja laskevaan kvintin mittaiseen askelkulkuun, joka f-molli-kohdassa ei jaksa enää kiivetä korkeaan c:hen, vaan murtuu kesken matkan. Kyllä, tässä todella puhutaan surusta.

Kerroin WTK I vihkon C-duuri-preludista BWV 846, josta tein blogimerkinnän takavuosina. Sellaisen yleistyksen ehkä tekisin, että preludi herättää tunnetilan ja fuuga vetoaa järkeen, logokseen. Juhana vertasi fuugaa amerikkalaisen pölynimurikauppiaan puheeseen: tällä on vain yksi teesi, jota hän eri keinoin tyrkyttää ostajalle. Jos imurikauppias puhuisi yhtä kaunopuheisesti kuin Bach, ostaisin joka päivä uuden imurin, Juhana totesi.

Lopuksi Ville esitti Bachin C-duuri-sarjan soolosellolle BWV 1009. Joskus tuntuu käyvän niin, että konsertin vireystilan ja muiden satunnaistekijöiden ansiosta esitys nousee vielä korkeammalle kuin se yleensä nousisi. Minusta eilen kävi näin. Yhtä elävästi ja lämpimästi puhuvaa Bachia en ole ihan hetkeen kuullut.

Alla sarjan esittää 16-vuotias sellisti-ihme Reinier Wink.

Topi Linjama