En ole sairas. Minua hermostuttaa. Tietänette, mikä minua vaivaa.Viime päivinä olen lukenut kahta hulluutta sivuavaa kirjaa, Pauliina Rauhalan Synninkantajia ja Hannu Lauerman Pahuuden anatomiaa. Rauhalan kirjassa erään henkilön persoonallisuus jakautuu joksikin aikaa ja palautuu sitten yhdeksi. Kohtaus on yhtä vaikuttava kuin Taivaslaulun psykoosikohtaus. Lauerma puolestaan puhuu hulluudeksi määriteltyjen oireiden syistä ja korostaa sitä, että läheskään kaikki psykiatriset häiriöt eivät ole "elämisen ongelmia" - jollainen Rauhalan kirjan henkilön häiriö oli - vaan monet niistä palautuvat esimerkiksi biokemiaan ja neurologiaan.
Maailma on sinikeltavihreä kuin kahlitun mustelma. Ajattelen jumalaa. Jumalakin on kuningas.
"Hullu kuningas", Englannin Yrjö III (1738-1820), vietti vanhuudenpäivänsä pakkopaidassa Windsorin linnassa. On arveltu, että hänellä olisi ollut perinnöllinen sairaus nimeltä porfyria, joka usein puhkeaa vasta aikuisiässä ja jonka oireisiin voivat kuulua muun muassa epileptiset kohtaukset.
Harvoin kuulee mitään näin vahvaa musiikkia, ja harvoin musiikki vie yhtä vahvasti mielen kellareihin kuin tämä teos.
Mitä kellareissa on? Olipa se mitä hyvänsä, ainakaan se ei tartu.
Oletpas sinä sievä poika, ensi kuussa annan sinulle kaalin. Avatkaa ovi! Kuka on varastanut avaimen? Ah! Valtakuntani on käärmeitä ja tanssia, valtakuntani on lukkoja ja luikertelemista.Maxwell Daviesin teos ohjaa kuulijan ihmisenä olemisen ytimeen: mitä on psyyke ja mielen terveys, voimmeko hallita mieltämme, entä jos jokin hallitsematon voima rikkoo mielen tai ottaa sen hallintaansa? Nämä mahdollisuudet ovat olemassa, mutta mitä paremmin tuntee omat kellarinsa, sitä vähemmän sieltä todennäköisesti nousee mörköjä.
Lohduttautukaa, oi kansani, lauluin ja tanssiaskelin, maidon ja omenain kera.Onko oikein kuvailla musiikin tai taiteen keinoin hulluudeksi nimettyä ilmiötä? Totta kai on. Entä onko oikein käsitellä tietyn historiallisen henkilön "hulluutta" ja jos on, niin kenen "hulluutta" voidaan julkisesti käsitellä ja millä keinoin?
Musiikin tekemisen eettisyys on kysymys, jota tarvitsee pohtia melko harvoin.
Jopa minä, kuninkaanne, olen harkinnut pahuutta.ÄÄNI-kollektiivin sellisti kertoi, että harjoituksissa oli käyty läpi monenlaisia tunteita. Välillä oli naurettu, välillä itketty. Hän sanoi tuntevansa kuningasta kohtaan sääliä ja hellyyttä. Myös minusta Maxwell Davies lähestyy aihetta hienovaraisesti; kuningasta ei pilkata, hänen sairauttaan ei selitellä, puolustella, väheksytä eikä varsinkaan ohiteta.
En tiedä, millainen asema Maxwell Daviesin teoksella on, mutta itse olisin taipuvainen lukemaan tämän 1900-luvun sadan tärkeimmän teoksen juokkoon.
Kannattaa kuunnella ja katsella keskittyneesti koko teos. Rankkaa kamaa. K18.
Lainaukset Maxwell Daviesin teoksesta ovat suomentaneet David Hackston ja Iko Raatikainen. Kuin Daniil Harmsia ilman ironiaa ja sarkasmia.
JK. Palatakseni blogin otsikkoon myös Jeesuksesta tehtiin narri ja hullu, itse asiassa hän oli hullu sekä oman aikansa kriteereillä että niillä kriteereillä, jotka meillä on nykyisin käytössä. Jos Jeesus inkarnoituisi tämän päivän Suomeen, hänet vietäisiin suurella todennäköisyydellä psykiatrin puheille. Jos hänet katsottaisiin vaarattomaksi, hän luultavasti voisi jatkaa avohoidossa.
Topi Linjama
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti