Chaconne pitää otteessaan

Oletko huomannut, että korva etsii kaikesta musiikista sellaisia lainalaisuuksia kuin toistuvia rytmikuvioita tai melodianpätkiä? Jos iskutus on epäsäännöllinen ja melodista materiaaliakin on niukanlaisesti, musiikkia voi olla vaikea seurata, kuten voi käydä vaikkapa kuunnellessa ensimmäistä kertaa Stravinskyn Kevätuhrin finaalia.

Toistuva elementti voi olla myös harmonia. Tällaisia ovat vaikkapa folia, Pachelbelin Kaanon, blueskaavat, ja mikseivät myös passacaglia ja chaconne, vaikka niissä toistuvana elementtinä voi pitää myös melodiaa.

Maailman tunnetuin, paras ja ehkä ainoakin chaconne on tietenkin Bachin d-molli-sooloviulupartitan BWV 1004 finaali. Siinä neljän tahdin sointukulku toistuu noin 64 kertaa. Sooloviululla Chaconne kuulostaa tältä:

Biisistä löytyy Youtubesta sovitukset ainakin kitaralle, harpulle, marimballe, saksofoniyhtyeelle, sellolle, uruille sekä orkesterille. Ja tietenkin pianolle useampiakin sovituksia, joista Mr. Bach-Busonin tekemä on ainoa oikea (linkki teokseen alempana).

Joinakin vaikeina elämänaikoina kuuntelin Bach-Busonin Chaconnea kuulokkeista kerta toisensa jälkeen, ja ammensin siitä lohtua. Nyt katselen teosta hieman etäämpää ja mietin, mikä teoksesta tekee niin poikkeuksellisen.

Säveltäjälle chaconne muotona asettaa tiukat reunaehdot: neljän tahdin sointukierrosta aletaan rakentamaan. Luulen kuitenkin, että juuri muodon vaativuus motivoi Bachia pistämään peliin kaiken osaamisensa ja luomaan täysin nerokkaan teoksen.

Kuulijan näkökulmasta Chaconnessa on useita elementtejä, jotka toistuvat koko teoksen läpi: neljän tahdin sointukierto, 3/4-tahtilaji, jonka toinen tahdinosa on painokkain. Teos on kyllin pitkä, jotta kuulija pääsee sisälle toistuvan muodon luomaan transsimaiseen tilaan. Samantapaista ideaa on jäätävän pitkissä virsissä. Chaconnea voi verrata vaikkapa kantaatin Weinen, Klagen, Sorgen, Zagen toiseen osaan, jossa sointukierto toistuu vain 12 kertaa (ja josta Bach myöhemmin muokkasi h-molli-messun Crucifixus-osan) ja jossa vastaavaa vaikutusta ei synny.

Toisaalta Chaconnessa tapahtuu koko ajan riittävän paljon, jotta se pitää kuulijaa otteessaan. Foliat ja Kaanonit ovat yksinkertaisesti liian tylsiä, jotta ne jaksaisivat pitää kuulijan otteessaan. Vain Bachin Passacaglia ja fuuga uruille pääsee mielestäni edes lähelle Chaconnen ulottuvuuksia.

Mutta annetaan mestareiden puhua. Mihail Pletnjov soittaa Chaconnen niin hyvin, että "en itsekään pystyisi parempaan", kuten muuan musiikinkuluttaja-sukulainen saattaisi leukailla. Tulee sellainen olo, että Bach (ja Mr. Bach-Busoni) olisi ottanut yhtälön "tiukat reunaehdot + kuulijan mielenkiinnon ylläpitäminen" haasteena, kokeillut, mihin saakka sitä voidaan venyttää ja ylittänyt tällä alueella aiemmat (ja tulevat?) saavutukset. Eikö teistäkin tunnu siltä, että tätä voisi kuunnella jopa yli varttitunnin?

Topi Linjama