”Opeta meitä ajattelemaan, että meidän tulee kuolla, jotta tulisimme ymmärtäväisiksi”, sanoo psalminkirjoittaja J. S. Bachin hautajaiskantaatissa BWV 106. Miten kuolemaan tulee suhtautua? Millainen kuolemisen taidon opettaja Bach on?
Keskiajalla mustan surman tapaiset kulkutaudit vaanivat ihmistä ja lisäsivät äkkikuoleman pelkoa. Avuksi syntyi kuolemisen taito, ars moriendi, josta kehkeytyi kokonainen kirjallisuudenlaji.
Kirjoissa kerrottiin, kuinka kuolevan lähellä tuli käyttäytyä ja millaisia rukouksia tuli lukea. Kuolevalle kehotettiin esittämään joukko kysymyksiä, joihin tämän tuli vastata myöntävästi. Tällä sieluntilatutkimuksella pyrittiin varmistamaan kuolevan jumalallekelpaavuus.
Martti Luther vei reformaation hengessä kuolemisen taitoa ulkoisista rituaaleista kohti vanhurskauttamisoppia. Ihminen on armon vastaanottaja ja Jumalan sen lahjoittaja, ja tämä korostui kuolinvuoteella. Kuolevalle esitettyjen kysymysten sijaan alettiin painottaa lohdutusta ja rohkaisua.
Bach liittyy kirkkomusiikillaan luterilaiseen perinteeseen, mutta musiikki tuo ars moriendiin väkevän lisänsä. Bach käy musiikissaan rohkeasti kohti kuolevan vihollisia, joita ovat Lutherin mukaan synti, kuolema ja helvetti.
Bachin kantaateissa helvetillä pelottelu on vähäistä, mutta synti ja etenkin kuolema saavat paljon nuottitilaa. Tämä on omiaan lisäämään kantaattien psykologista uskottavuutta.
Lutherin mukaan ainoa tosi vastaus kuolemaan on usko siihen, että Kristus on voittanut kuoleman, synnin ja helvetin. Bach, jonka kirjahyllyssä oli Lutherin kootut teokset, kulkee samoilla laduilla.
Olipa kristityn kysymys mikä hyvänsä, kantaattien vastaus kiertyy aina Jeesukseen. Patenttivastaus ei estä Bachia luotaamasta vakuuttavasti ihmismielen syvänteitä. Epätoivo, viha, kaipuu ja suru ovat osa ihmisen todellisuutta, eikä Bach – jonka ei tarvinnut kosiskella yleisöään – niitä kiellä.
Kuoleman edessä Bach luo kuvan Kristuksesta ja kiinnittää katseen häneen. Bachin kuoleva lähtee viimeiselle matkalleen luottavaisin mielin. ”Ankkuri, joka pitää, on armollisuus, jolla Jumala minua usein ilahduttaa”, laulaa basso kantaatissa BWV 56 [kantaatti alla olevalla tallenteella]. Kuolemaa kuvataan rauhan satamaksi, jossa voin vihdoin päästää irti pienen purteni peräsimestä.
Bachin kantaateissa Jeesus makeuttaa kärsimyksen karvauden, kuivaa surevan kyyneleet ja antaa lähtijälle rauhan. Katse pidetään tämän maailman ongelmien yläpuolella. Kynttilänpäivän kantaatin Ich habe genung BWV 82 avausaariassa vanhan Simeonin suulla puhuva basso sanoo, että hänellä on kyllin, kun hän on nähnyt Vapahtajan. Päätösaariassa basso kertoo iloitsevansa kuolemastaan, jonka tullessa huolet pakenevat. Lähestyvästä kuolemasta on soveliasta iloita hartaasti c-mollissa.
Monissa kantaateissa soivat kuolinkellot, joita kuvaavat soitinten pizzicatot ja staccatot. Kantaatissa Christus, der ist mein Leben BWV 95 tenori toivoo, että ”ah, lyö toki pian, autuas hetki”. Aaria on kirjoitettu korkeaan rekisteriin ja tenorin täytyy ponnistella saadakseen esitettyä toiveensa. Oboe d'amoret tuovat D-duurissa hypähtelevään aariaan kaipuuta.
Kantaatissa BWV 161 altto pyytää, että viime hetki löisi jo. Sävy on myönteinen, jopa innostunut, ja kuulija miettii, oliko Bach lapsellisenkin ihastunut kuolinkelloefektiin.
Bachille kuolema ei ole pimeys, vaan valo; se ei ole seinä, se on ovi. Kadotustuomiota ei ole niille, jotka ovat Kristuksessa, lauletaan Roomalaiskirjeen sanoja hautajaismotetissa Jesu, meine Freude BWV 227. Siksi kuolemalle ei ole sävellajia.
Bachille kuolema on unen veli, kuten kantaatin BWV 56 loppukoraalissa lauletaan – ja jälleen c-mollissa. Näky on lohdullinen: vasta herättyään tietää nukahtaneensa, ja jos herää, kaikki on hyvin. Ellei herää, mitään hätää ei ole.
Psykiatri Elisabeth Kübler-Ross esitteli kirjassaan vuonna 1969 kuoleman kohtaamisen suruprosessin viisi vaihetta. Ensimmäinen vaihe on kieltäminen ja eristäytyminen, toinen viha, kolmas kaupankäynti ja neljäs masennus.
Bachin musiikista voi löytää Kübler-Rossin kuvaamia vaiheita. Matteus-passion kuoro Sind Blitze, sind Donner uhkuu pyhää vihaa. Tenori vaikuttaa masentuneelta kantaatin BWV 13 avaavassa aariassa Meine Säufzer, meine Tränen können nicht zu zählen sein, huokauksiani ja kyyneleitäni ei voi laskea.
Kübler-Rossin viides vaihe, tyytyminen, on Bachin musiikkiteologian kovaa ydintä. Tyytymiseen Bach tarttui jo 22-vuotiaana, kun hän sävelsi hautajaiskantaatin BWV 106. Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit, Jumalan aika on kaikkein paras aika, lauletaan valoisassa alkukuorossa.
Tyytymisen teema kulkee läpi Bachin kantaattituotannon. Sellaisia koraaleita kuin Was mein Gott will, das gscheh allzeit, mitä Jumalani tahtoo, tapahtukoon aina, ja Herr, wie du willt, so schicks mit mir, Herra, mitä tahtonet, käyköön minulle, löytyy kantaateista ja passioista.
Bach ymmärtää ihmisen pyristelyä vääjäämättömän edessä ja antaa asialle paljon tilaa. Bach ymmärtää, ettei väistämätöntä hyväksytä yhden kahdeksasosatauon aikana, kuten tapahtuu Matteus-passiossa, kun Jeesus tyytyy Getsemanessa Isänsä tahtoon. Siihen voi mennä loppuikä.
”Hartaassa musiikissa Jumala on aina armossaan läsnä”, Bach kirjoitti Raamattunsa marginaaliin. Aivotutkijat puhuvat musiikin vaikutuksista hormonituotantoon, sykkeeseen ja verenpaineeseen. Bachille lohdutuksessa on vahvasti mukana tuonpuoleinen, jota musiikki heijastaa.
Ihmiset pelkäävät kuolemassa kipua ja yksin jäämistä. Musiikki voi tarjota kuolevalle apua molempiin: Kun kuulemme miellyttävää musiikkia, elimistö tuottaa endorfiinia, joka toimii kipulääkkeen tavoin. Lisäksi tunnemme olevamme jonkun kanssa. Tätä selitetään sillä, että musiikki saa aivot tuottamaan oksitosiinia ja vasopressiiniä, hormoneita, jotka liittävät meidät toisiimme.
Bachille tuo joku on Jeesus. Jeesus on suhde, jossa voi levätä ja tulla hyväksytyksi, Jeesus on syli ja kohtu.
Komm, Jesu, komm, tule, Jeesus, tule, pyydetään motetissa BWV 229. Bachin luterilaisessa musiikkiteologiassa kuolevan ei tarvitse tehdä mitään tai mennä mihinkään. Jeesus on se, joka tulee hänen luokseen ja uskovan tehtäväksi jää levätä armossa.
Eikö tässä motetissa muuten ole Bachille harvinaista omakohtaisuutta? Onko säveltäjä ehkä menettänyt rakkaan ihmisen? Vai puhuuko hän itsestään: Ich sehne mich nach deinem Frieden, der saure Weg wird mir zu schwer, kaipaan rauhaasi, katkera tie käy minulle liian raskaaksi.
Musiikkia voisi hyödyntää sairaalatyössä paljon nykyistä laajemmin. Kivunlievityksen ja toipumisen edistämisen lisäksi musiikissa on valtava terapeuttinen potentiaali, mikä liittyy sen kykyyn herättää ja säädellä tunteita. Tämä lienee yksi syy siihen, miksi musiikki on kulkenut mukanamme ihmiskunnan aamuhämäristä.
Musiikki lohduttaa, vahvistaa, järjestää, hoitaa ja parantaa. Modernin ajan ihminen voi perustellusti kysyä säveltäjä Michael Torken tavoin: ”Miksi tuhlata rahaa psykoterapiaan, kun voit kuunnella [Bachin] h-molli-messua?”
Kun kuuntelen vaikkapa h-molli-messun surullista Crucifixus-osaa, en joudu surun valtaan. Musiikki auttaa tunnistamaan elämän lohduttomuuden, mutta se tuo siihen samalla lohtua. Musiikki auttaa luomaan yhteyden omaan suruuni ja vakuuttaa, etten ole yksin suruni kanssa. Musiikki on kanssani.
Topi Linjama
Kirjoittaja on joensuulainen musiikkitieteilijä, joka viimeistelee kirjaa Bachin Matteus-passiosta
Kirjoitus on julkaistu Kotimaa-lehdessä 17.4.2019
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti