Teos alkaa erikoisesti resitatiivilla. Sopraanon kaipauksen ja tuskan urkupiste sitoo tiukasti maan kamaraan. Mein Gott, wie lang, wie lange? "Jumalani, kauanko, kuinka kauan? Kärsimykseni ovat liian suuria! En näe loppua tuskalle ja surulle." Suoria sanoja, rohkeita sointuja isolla amplitudilla.
Toisen osan, alton ja tenorin dueton, erikoisuus on fagotti, joka pomppii isolla alueella ja tekee jopa desiimin hyppyjä. Ensimmäisessä työpaikastaan Arnstadtissa parikymppinen Bach koetti pitää itseään vanhempia soittajia ruodussa. Eräissä harjoituksissa syntyi sanaharkka, jossa aloitteleva fagotisti Geyersbach nähtävästi toimi Bachin mielestä kuten sählääjä (Pfuscher), häirikkö (Störer) tai hutiloitsija (Stümper), ja jota Bach nimitti pejoratiivisella nimellä Zippel Fagottist, "fagotinmussuttaja, kuten Malcolm Boydin kirjaan on käännetty (Bach, s. 39), tai ihan suorasukaisesti "mulkkufagotisti", kuten John Eliot Gardinerin kirjan käännöksessä sanotaan (Musiikkia taivaan holveissa, s. 189-191). Tästä fagotisti ei pidä, vaan syntyy tappelu, joka onneksi saadaan hallintaan ennen kuin Bach lävistää fagotistin miekallaan.
Bach näyttää olleen mies, jonka sappea huonosti järjestetty musiikki kiehutti enemmän kuin mikään muu.
Mutta eteenpäin! Kolmannen osan resitatiivissa basso-Jeesus lohduttelee ja neljännen osan aariassa sopraano on valmis heittäytymään rakastajansa käsivarsille. Vielä Bachin aikana eroottinen ulottuvuus oli luonteva osa jumalasuhdetta. Me - kun haluaa puhua itsestä etäännytettynä, voi yleistää kokemuksensa monikon kolmanteen - valistuksen ja rationalismin järkeistämät nykyihmiset sivuutamme tämän olankohautuksella osittain siksi, koska pidämme sitä hömpötyksenä, mutta ennen kaikkea siksi, koska emme osaa eroottisessa mielessä kaivata tai kuvitella taivaallista rakastajaa. Emme oikein tajua, mistä tässä on kysymys.
Ach Gott, wie manches Herzeleid ("Voi Jumala, mitkä sydämentuskat") BWV 3 on jälleen koraalikantaattivuosikertaa tammikuulta 1725. Työn alla on tällä kertaa 18-säkeistöinen koraali O Jesu Christ mein Lebens Licht, joka kertoo lohduttajasta ja auttajasta. Bach antaa pasuunan vahvistaa cantus firmusta. A-duuriin kirjoitetussa alkukuorossa, jota Alfred Dürr kuvailee "suureksi, kaunopuheiseksi lamentoksi", oboe d'amore tuntuu henkivän tuskan sijaan luottamusta.
Kolmannen osan, bassoaarian, A-taitteen teksti on kovin kahtiajakoinen: samassa lauseessa laulaja tuntee helvetinpelkoa ja tuskaa (Höllenangst und Pein), ja silti hänen sydämessään on todellinen ilon taivas (ein rechter Freudenhimmel). Bach maalaa väkevästi nämä vastakkaisuudet ja kuulija ajattelee, että onpa luontevaa.
Kolmanteen kantaattisykliin kuuluva Meine Seufzer, meine Tränen BWV 13 esitettiin ensi kerran tammikuussa 1726. Alkuaaria on hieno esimerkki Bachin soitinnustaidosta: laulajan sanoisinko pohjasurua kuvastaa matalassa rekisterissä soiva oboe d'amore, mutta mukana on myös kaksi haurasta nokkahuilua, jotka täydentävät murheen kuvaa.
Vokaalimusiikki on avain Bachin soitinmusiikin ymmärtämiseen. Perustelen väitettä vaikkapa bassoaarian Ächzen und erbärmlich Weinen kautta. A-taitteen tekstissä sanotaan kutakuinkin niin, että "huokailu ja kurja itku eivät auta surun tautia". Bach liittää sanoihin suspiratoja, huokausaiheita, ja laskevia kulkuja. Mitä siis ajattelisimme esimerkiksi Bachin Das Wohltemperierte Klavierin fuugasta h-molli BWV 869 joka alkaa kohdasta 4'50? Eikö tässä huokailla, surra ja itketä?
Kantaatin tekstin on kirjoittanut Georg Christian Lehms (1684-1717) vuonna 1711, jonka teksteihin Bach tarttui kymmenisen kertaa.
Tällä tallenteella John Eliot Gardiner johtaa kaikki kolme kantaattia. Osien väleissä on pientä sähläystä, mutta musiikki on timanttista.
Topi Linjama
Kantaattisykli-sarjassa kierretään kirkkovuosi Bachin kantaattien kanssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti