Mikä on uskon ja uskovan tunne-elämän suhde?

Muutamain teologein kanssa olen keskustellut uskon & tunteiden suhteesta. Lähtökohtana on ollut kysymys, että jos usko on ihmisestä riippumaton lahja Jumalalta, mikä rooli on uskovan ihmisen tunne-elämällä?

Otetaan tähän pari näkökulmaa ja kuunnellaan väliin musiikkia.

Kaikki on aaltoliikettä: Martti Luther kamppaili paavinkirkkoa vastaan ja väitti, että ihminen pelastuu yksin armosta ilman aneita ja tekoja. Reformaation jälkeen tämä oppi juurtui ihmisiin jo lapsena. Kolmannen ja neljännen polven luterilaiset kysyivät, eikö uskon pitäisi tuntuakin joltain. Kirkon opetuksessa painopiste oli siirtynyt omantunnon kysymyksistä skolastiseen teologiaan. Tältä pohjalta nousi 1600-luvulta alkaen vastareaktio, pietismiksi kutsutut suuntaukset.

Mistä Lutherin teologiassa on sävelten tasolla kysymys - otetaan siitä näyte Josquin Desprez'ltä (n. 1455-1512), jota Luther piti "nuottien mestarina". Miserere mei, Deus:

Pietismissä painopiste siirtyi opista elämään. Kasteen sijaan korostettiin parannuksessa tapahtuvaa uudestisyntymistä ja evankeliumin opin sijaan kristillistä elämää. Kristittyjen kokoontumiset siirtyivät kirkoista omiin kokoontumisiin, seuroihin. Sivusin teemaa edellisessä merkinnässä, jossa puhuin pietistisestä ilosta.

Lestadiolaiselle tässä on valtavasti tuttua. Myös aaltoliike on tuttua: herätyskristillisyyden kokemuksellinen ydin, yksilön uskonnollinen herääminen, ei välttämättä kanna neljänteen - tai edes toiseen - sukupolveen. Jokaisen on herättävä itse ja jossain määrin luotava oma uskontodellisuutensa.

Josquinin musiikillinen lähtökohta on pitkälti sävelissä, kontrapunktissa. Hän ei maalaa musiikillaan yksittäisten sanojen sisältöjä toisin kuin sata vuotta nuorempi Carlo Gesualdo (n.1566-1613), jonka mitäänpelkäämätön kromatiikka on aika tarkoin 300 vuotta aikaansa edellä. Huh mitä menoa madrigaalissa Tristis est anima mea, sieluni on surullinen:

Mutta jätetään pietismi sikseen.

Omien tunteiden nimeäminen ja tunnustaminen edellyttää suhdetta itseen. Suhde itseen edellyttää itsensä hyväksymistä ja itsensä hyväksyminen edellyttää armoa, joka ei suinkaan ole minkään tai kenenkään yksinoikeus, ei esimerkiksi uskonnollisen liikkeen tai edes Jeesuksen, niin kristitty kuin olenkin.

Suhteen itseen on nähdäkseni oltava suora; sitä ei voi kukaan muu nimetä tai sanoittaa puolestani. Varmaan joku terapeutti tai muu voi paljonkin auttaa, mutta lopulta minä hyväksyn tulkinnat ja teen johtopäätökset itse. Vain minulla on valta muuttaa ajattelu- ja toimintatapojani.

Toinen ihminen voi olla tässä prosessissa korvaamattoman tärkeä, kuten psykoanalyytikko Bruno Bettelheim antaa ymmärtää: Kun ihminen on solminut todella tyydyttävän suhteen toiseen ihmiseen, hän on "saavuttanut kaiken sen turvallisuuden ja pysyvyyden, mikä ihmiselle yleensä on mahdollista, ja että tämä on ainoa asia, joka voi voittaa kuolemanpelon. Jos ihminen on löytänyt aidon, kypsän rakkauden, hänen ei tarvitse toivoa ikuista elämää."

Eli rakkaus voittaa pelon, kuten apostoli Johannes saattaisi sanoa.

Topi Linjama