Kantaatti Ich elender Mensch, wer wird mich erlösen BWV 48 (1723) alkaa otteella Roomalaiskirjeestä: "Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista?" (Room. 7:24) Sävellajina on kipeän kaunis g-molli, tahtilajina sarabanden oloinen 3/4. Kuoro laskevine kulkuineen ja huokausaiheineen elää omaa elämäänsä, trumpetti (tai käyrätorvi) soittaa jostain kauempaa koraalimelodiaa, joka on suomalaisille tuttu esimerkiksi virrestä 278. Samaan koraalisävelmään kantaatti myös päättyy.
Koko kantaatti liittyy päivän evankeliumitekstiin, jossa Jeesus parantaa halvaantuneen (Matt. 9:1-9). Tämä hieno kohta on oikeastaan väittely Jeesuksen ja lainopettajien välillä. Lainopettajat paheksuvat Jeesusta, joka vakuuttaa halvaantuneelle, että hänen syntinsä on annettu anteeksi. Jeesus, tarinan sankari, servaa lainoppineet kehottamalla halvaantunutta ottamaan vuoteensa ja lähteä kävelemään.
Tässä kipaleessa sekä alkukuoro että molemmat aariat ovat kolmijakoisia. Tenoriaariassa Vergibt mir Jesus meine Sünde on metkat synkoopit. Joku barokin teoreetikko yhdisti synkoopit surun affektiin.
Syksyn 1724 koraalikantaatti Wo soll ich fliehen hin BWV 5 perustuu Johann Heermannin (1630) 11-säkeistöiseen virteen, jota ei löydy meiädn virsikirjasta, mutta melodia on tuttu virrestä Auf meinen Lieben Gott (numero 297).
Kolmas tälle päivälle sävelletyistä kantaateista on Ich will den Kreuztab gerne tragen BWV 56 (1726). Tämä on yksi harvoista Bachin soolobassolle säveltämistä kantaateista ja sitä esitetään varsin usein. Se ei ihmetytä: kantaatti on hyvin huolellisesti kirjoitettu ja se vaikuttaa erityisen inspiroituneelta. Toinen tunnettu kantaatti soolobassolle on kynttilänpäivälle osoitettu Ich habe genug BWV 82. Soolokantaatin idean Bach lainasi Alessandro Scarlattin maallisista kantaateista.
Kahden edellisen tavoin tämäkin kantaatti lähtee käyntiin g-mollissa. AAB-muotoisella aarialla aloitetaan, sitten tulee resitatiivi, aaria, resitatiivi ja loppukoraali. Soitinkokoonpanossa on kolmiääninen jousisto, kaksi oboeta, tenorioboe taille ja continuo. Tähänkin soolokantaattiin tarvitaan kyvykästä laulajaa ja on ilmeistä, että Bach sävelsi teoksen jotakin tiettyä laulajaa ajatellen.
Avausosassa laulaja sanoo kantavansa mielellään ristiä, jonka Jumala hänelle antaa. Kunkin matkalla on omat vaivansa, mutta lopulta haudassa taakka raukeaa ja Jumala on pyyhkivä kyyneleeni.
Toinen osa on resitatiivi Mein Wandel auf der Welt, jossa elämää verrataan purjehdusmatkaan. Tästä kirjoitin blogissa pari vuotta sitten.
Kolmannessa osassa laulaja iloitsee siitä, että kerran piinani on loppuva. B-taite loppuu sanoihin O gscheh es heute noch, oi tapahtuisipa se jo tänään. Oboe ja kenties myös sävellaji B-duuri (joka ei barokkivirityksissä ollut niitä puhtaimpia) tuovat aariaan kuitenkin sellaisen vivahteen, että ehkä laulaja ei sittenkään vielä olisi aivan valmis jättämään maallista majaansa.
Neljännen osan resitatiivissa seisotaan valmiina perimään autuus. Staattiset jouset luovat mielikuvan paikallaanolosta. Resitatiivin lopussa Bach vielä toistaa avausaarian sanat taakan raukeamisesta ja kyynelten kuivaamisesta.
Kirjoitin aiemmin vielä kantaatin päättävästä koraalista, jonka lempeää siirtymää kuoleman rajan yli muuan saksalainen psykologi vertaa Johannes-passion loppukoraaliin. Ei toinne [lainasin ilmauksen eräältä pohjoiskarjalaiselta] käydä näitä kirjoituksia toistamaan, vaan käydään sen sijaan kuuntelemaan kantaattia Netherlands Bach Societyn tulkitsemana.
Topi Linjama
Kantaattisykli-sarjassa kierretään kirkkovuosi Bachin kantaattien kanssa
”Opeta meitä ajattelemaan, että meidän tulee kuolla, jotta tulisimme ymmärtäväisiksi”, sanoo psalminkirjoittaja J. S. Bachin hautajaiskantaatissa BWV 106. Miten kuolemaan tulee suhtautua? Millainen kuolemisen taidon opettaja Bach on?
Keskiajalla mustan surman tapaiset kulkutaudit vaanivat ihmistä ja lisäsivät äkkikuoleman pelkoa. Avuksi syntyi kuolemisen taito, ars moriendi, josta kehkeytyi kokonainen kirjallisuudenlaji.
Kirjoissa kerrottiin, kuinka kuolevan lähellä tuli käyttäytyä ja millaisia rukouksia tuli lukea.
Kuolevalle kehotettiin esittämään joukko kysymyksiä, joihin tämän tuli vastata myöntävästi. Tällä sieluntilatutkimuksella pyrittiin varmistamaan kuolevan jumalallekelpaavuus.
Martti Luther vei reformaation hengessä kuolemisen taitoa ulkoisista rituaaleista kohti vanhurskauttamisoppia. Ihminen on armon vastaanottaja ja Jumalan sen lahjoittaja, ja tämä korostui kuolinvuoteella. Kuolevalle esitettyjen kysymysten sijaan alettiin painottaa lohdutusta ja rohkaisua.
Bach liittyy kirkkomusiikillaan luterilaiseen perinteeseen, mutta musiikki tuo ars moriendiin väkevän lisänsä. Bach käy musiikissaan rohkeasti kohti kuolevan vihollisia, joita ovat Lutherin mukaan synti, kuolema ja helvetti.
Bachin kantaateissa helvetillä pelottelu on vähäistä, mutta synti ja etenkin kuolema saavat paljon nuottitilaa. Tämä on omiaan lisäämään kantaattien psykologista uskottavuutta.
Lutherin mukaan ainoa tosi vastaus kuolemaan on usko siihen, että Kristus on voittanut kuoleman, synnin ja helvetin. Bach, jonka kirjahyllyssä oli Lutherin kootut teokset, kulkee samoilla laduilla.
Olipa kristityn kysymys mikä hyvänsä, kantaattien vastaus kiertyy aina Jeesukseen. Patenttivastaus ei estä Bachia luotaamasta vakuuttavasti ihmismielen syvänteitä. Epätoivo, viha, kaipuu ja suru ovat osa ihmisen todellisuutta, eikä Bach – jonka ei tarvinnut kosiskella yleisöään – niitä kiellä.
Kuoleman edessä Bach luo kuvan Kristuksesta ja kiinnittää katseen häneen. Bachin kuoleva lähtee viimeiselle matkalleen luottavaisin mielin. ”Ankkuri, joka pitää, on armollisuus, jolla Jumala minua usein ilahduttaa”, laulaa basso kantaatissa BWV 56 [kantaatti alla olevalla tallenteella]. Kuolemaa kuvataan rauhan satamaksi, jossa voin vihdoin päästää irti pienen purteni peräsimestä.
Bachin kantaateissa Jeesus makeuttaa kärsimyksen karvauden, kuivaa surevan kyyneleet ja antaa lähtijälle rauhan. Katse pidetään tämän maailman ongelmien yläpuolella.
Kynttilänpäivän kantaatin Ich habe genung BWV 82 avausaariassa vanhan Simeonin suulla puhuva basso sanoo, että hänellä on kyllin, kun hän on nähnyt Vapahtajan. Päätösaariassa basso kertoo iloitsevansa kuolemastaan, jonka tullessa huolet pakenevat. Lähestyvästä kuolemasta on soveliasta iloita hartaasti c-mollissa.
Monissa kantaateissa soivat kuolinkellot, joita kuvaavat soitinten pizzicatot ja staccatot. Kantaatissa Christus, der ist mein Leben BWV 95 tenori toivoo, että ”ah, lyö toki pian, autuas hetki”. Aaria on kirjoitettu korkeaan rekisteriin ja tenorin täytyy ponnistella saadakseen esitettyä toiveensa. Oboe d'amoret tuovat D-duurissa hypähtelevään aariaan kaipuuta.
Kantaatissa BWV 161 altto pyytää, että viime hetki löisi jo. Sävy on myönteinen, jopa innostunut, ja kuulija miettii, oliko Bach lapsellisenkin ihastunut kuolinkelloefektiin.
Bachille kuolema ei ole pimeys, vaan valo; se ei ole seinä, se on ovi. Kadotustuomiota ei ole niille, jotka ovat Kristuksessa, lauletaan Roomalaiskirjeen sanoja hautajaismotetissa Jesu, meine FreudeBWV 227. Siksi kuolemalle ei ole sävellajia.
Bachille kuolema on unen veli, kuten kantaatin BWV 56 loppukoraalissa lauletaan – ja jälleen c-mollissa. Näky on lohdullinen: vasta herättyään tietää nukahtaneensa, ja jos herää, kaikki on hyvin. Ellei herää, mitään hätää ei ole.
Psykiatri Elisabeth Kübler-Ross esitteli kirjassaan vuonna 1969 kuoleman kohtaamisen suruprosessin viisi vaihetta. Ensimmäinen vaihe on kieltäminen ja eristäytyminen, toinen viha, kolmas kaupankäynti ja neljäs masennus.
Bachin musiikista voi löytää Kübler-Rossin kuvaamia vaiheita. Matteus-passion kuoro Sind Blitze, sind Donneruhkuu pyhää vihaa. Tenori vaikuttaa masentuneelta kantaatin BWV 13 avaavassa aariassa Meine Säufzer, meine Tränen können nicht zu zählen sein, huokauksiani ja kyyneleitäni ei voi laskea.
Kübler-Rossin viides vaihe, tyytyminen, on Bachin musiikkiteologian kovaa ydintä. Tyytymiseen Bach tarttui jo 22-vuotiaana, kun hän sävelsi hautajaiskantaatin BWV 106. Gottes Zeit ist die allerbeste Zeit, Jumalan aika on kaikkein paras aika, lauletaan valoisassa alkukuorossa.
Tyytymisen teema kulkee läpi Bachin kantaattituotannon. Sellaisia koraaleita kuin Was mein Gott will, das gscheh allzeit, mitä Jumalani tahtoo, tapahtukoon aina, ja Herr, wie du willt, so schicks mit mir, Herra, mitä tahtonet, käyköön minulle, löytyy kantaateista ja passioista.
Bach ymmärtää ihmisen pyristelyä vääjäämättömän edessä ja antaa asialle paljon tilaa. Bach ymmärtää, ettei väistämätöntä hyväksytä yhden kahdeksasosatauon aikana, kuten tapahtuu Matteus-passiossa, kun Jeesus tyytyy Getsemanessa Isänsä tahtoon.
Siihen voi mennä loppuikä.
”Hartaassa musiikissa Jumala on aina armossaan läsnä”, Bach kirjoitti Raamattunsa marginaaliin. Aivotutkijat puhuvat musiikin vaikutuksista hormonituotantoon, sykkeeseen ja verenpaineeseen. Bachille lohdutuksessa on vahvasti mukana tuonpuoleinen, jota musiikki heijastaa.
Ihmiset pelkäävät kuolemassa kipua ja yksin jäämistä. Musiikki voi tarjota kuolevalle apua molempiin: Kun kuulemme miellyttävää musiikkia, elimistö tuottaa endorfiinia, joka toimii kipulääkkeen tavoin. Lisäksi tunnemme olevamme jonkun kanssa. Tätä selitetään sillä, että musiikki saa aivot tuottamaan oksitosiinia ja vasopressiiniä, hormoneita, jotka liittävät meidät toisiimme.
Bachille tuo joku on Jeesus. Jeesus on suhde, jossa voi levätä ja tulla hyväksytyksi, Jeesus on syli ja kohtu.
Komm, Jesu, komm, tule, Jeesus, tule, pyydetään motetissa BWV 229. Bachin luterilaisessa musiikkiteologiassa kuolevan ei tarvitse tehdä mitään tai mennä mihinkään. Jeesus on se, joka tulee hänen luokseen ja uskovan tehtäväksi jää levätä armossa.
Eikö tässä motetissa muuten ole Bachille harvinaista omakohtaisuutta? Onko säveltäjä ehkä menettänyt rakkaan ihmisen? Vai puhuuko hän itsestään: Ich sehne mich nach deinem Frieden, der saure Weg wird mir zu schwer, kaipaan rauhaasi, katkera tie käy minulle liian raskaaksi.
Musiikkia voisi hyödyntää sairaalatyössä paljon nykyistä laajemmin. Kivunlievityksen ja toipumisen edistämisen lisäksi musiikissa on valtava terapeuttinen potentiaali, mikä liittyy sen kykyyn herättää ja säädellä tunteita. Tämä lienee yksi syy siihen, miksi musiikki on kulkenut mukanamme ihmiskunnan aamuhämäristä.
Musiikki lohduttaa, vahvistaa, järjestää, hoitaa ja parantaa. Modernin ajan ihminen voi perustellusti kysyä säveltäjä Michael Torken tavoin: ”Miksi tuhlata rahaa psykoterapiaan, kun voit kuunnella [Bachin] h-molli-messua?”
Kun kuuntelen vaikkapa h-molli-messun surullista Crucifixus-osaa, en joudu surun valtaan. Musiikki auttaa tunnistamaan elämän lohduttomuuden, mutta se tuo siihen samalla lohtua. Musiikki auttaa luomaan yhteyden omaan suruuni ja vakuuttaa, etten ole yksin suruni kanssa. Musiikki on kanssani.
Topi Linjama Kirjoittaja on joensuulainen musiikkitieteilijä, joka viimeistelee kirjaa Bachin Matteus-passiosta Kirjoitus on julkaistu Kotimaa-lehdessä 17.4.2019
Mua pelottaa että mä kuolen, vaikertaa tyttö sängyssä. Isä silittää poskea: kuolema on kuin uni ja kuoro laulaa hiljaa, hitaasti "Komm, o Tod, du Schlafes Bruder" vasta herätessä tietää että on nukkunut: jos herää, kaikki on hyvin; jos ei herää, ei tiedä että on nukahtanut. Tyttö kääriytyy peittoon, hymyilee varovaisesti airo herpoaa soutajan kädestä - pursi on saapunut poukamaan
Nukkumaanmenohetki (ja vanhempana onnistumisen hetki, joita ei koskaan ole liikaa) tiivistyi ja etääntyi takavuosina runoksi. Oma roolinsa tässä tunnelmapalassa oli Bachin sovittamalla koraalilla, jonka sanat on kirjoittanut Johann Franck (1618-77) Brandenburgin itäkolkassa kohta 30-vuotisen sodan jälkeen. Franck kuvailee kuolemaa "unen veljeksi". Koraali päättää kantaatin Ich will den Kreuzstab gerne tragen BWV 56, josta oli puhetta edellisessä merkinnässä.
Komm, o Tod, du Schlafes Bruder, Komm und führe mich nur fort; Löse meines Schiffleins Ruder, Bringe mich an sichern Port! Es mag, wer da will, dich scheuen, Du kannst mich vielmehr erfreuen; Denn durch dich komm ich herein Zu dem schönsten Jesulein.
("Du, o schönes Weltgebäude," 6. säkeistö)
Tule, oi kuolema, unen veli,
tule ja johdata minut pois.
Vapauta purteni peräsin,
vie minut varmaan satamaan!
Karttakoon sinua, kuka tahtoo -
minua ilahdutat suuresti,
sillä sinun kauttasi pääsen
suloisen Jeesuksen luo. [suom. TL]
Tässä Philippe Herreweghen johtama selkeäpiirteinen ja konstailematon tulkinta:
Bachin (ajan) ajattelussa kuolema ja uni ovat niin lähellä toisiaan, ettei aina ole selvää, kummasta puhutaan. Näiden sukulaisuus näkyy meilläkin: sanomme, että joku "nukkuu pois" etenkin silloin, kun kuolema vie nukkuvan ihmisen "varmaan satamaan".
Kun ristiltä nostettu Jeesus kannetaan hautaan, onko hän kuollut vai nukkuuko hän? Ehkä Bachin tulkintaa kuvastaa se, että hän valitsee sekä Johannes- että Matteus-passion loppukuoron sävellajiksi c-mollin (joka on myös tuon ^ koraalin sävellaji), jolla hän usein viittaa nukkumiseen. Bach antaa haudan äärellä itkevien huutaa "ruht wohl" ja "ruhe sanfte". Sen lisäksi hän tuntuu sävellajivalinnallaan sanovan: "Älkää itkekö! Ei hän ole kuollut, hän nukkuu."
Kuoroille vinkki: Jämsän kristillisen kansanopiston kuoro levytti 90-luvulla tämän koraalin meillä tutun virren "Matkamiehen mieli palaa" (VK 621) sanoin. Toimii erinomaisesti. Oletan, että tämä versio on Tiina Vuorenmaan johtaman kuoron levyttämä, vaikkei Tubessa mitään esittäjätietoja olekaan:
Nykykuulija lähestyy myös Bachin hengellisiä vokaaliteoksia musiikin itsensä kautta. Otetaan vaikka usein esitetty kantaatti Ich will den Kreuzstab gerne tragen BWV 56: aivan fantastista musiikkia an sich.
Bachin lähtökohtina olivat kuitenkin kantaatin teksti ja jumalanpalvelus, johon kantaatti sävellettiin. Säveltäjän tehtävä ei ollut tehdä kuolematonta musiikkia, vaan kirkastaa kirkon sanomaa musiikin keinoin.
Bachin libretistit eivät olleet mitään maailmankuuluja runoniekkoja, vaan pikemminkin maakunnallisen kirjoittajayhdistyksen aktiiveja tai teologeja, kuten Christoph Birkmann, jonka kynästä tämän kantaatin tekstit ovat loppukoraalia lukuunottamatta.
Otetaan lähilukuun kantaatin toinen osa, resitatiivi, ja spekuloidaan, miten Bach on syventänyt tekstin sisältöä. Dietrich Fischer-Dieskau & Karl Richter 1965, bitte schön:
Mein Wandel auf der Welt Ist einer Schiffahrt gleich: Betrübnis, Kreuz und Not Sind Wellen, welche mich bedecken Und auf den Tod Mich täglich schrecken; Mein Anker aber, der mich hält, Ist die Barmherzigkeit, Womit mein Gott mich oft erfreut. Der rufet so zu mir: Ich bin bei dir, Ich will dich nicht verlassen noch versäumen! Und wenn das wütenvolle Schäumen Sein Ende hat, So tret ich aus dem Schiff in meine Stadt, Die ist das Himmelreich, Wohin ich mit den Frommen Aus vielem Trübsal werde kommen.
Vaellukseni maailmassa
on laivamatkan kaltainen:
suru, kärsimys ja hätä
ovat aaltoja, jotka lyövät ylitseni
ja kuolema
kauhistaa minua päivittäin.
Mutta ankkurini, joka pitää,
on armo,
jolla Jumala minua usein ilahduttaa.
Hän huutaa minulle:
minä olen sinun kanssasi,
en hylkää enkä laiminlyö sinua!
Ja kun nämä raivoisat vaahtopäät
saavat loppunsa,
astun laivasta kaupunkiini,
joka on taivaan valtakunta,
johon pyhien kanssa
pääsen vaivoista. [suom. TL]
Resitatiivissa ei ole montaa liikkuvaa osaa: bassosolisti, sello ja basso continuo (urut & matala jousisoitin).
Resitatiivin matkallaololuonteen rakentaa toisaalta sello, joka soittaa aaltokuviota aina siihen saakka, kunnes astutaan laivasta kaupunkiin, toisaalta basso continuo, joka toistaa säestyssäveliä ikään kuin oltaisiin kävelemässä kiireisin askelin (wandeln, harhailla, vaeltaa).
Tämä kantaatti on kirjoitettu 1726, johon mennessä Bach oli kirjoittanut
suurimman osan kantaateistaan, joista 209 on säilynyt ja joita
arvellaan olleen yhteensä noin 350. Erehtymättömällä varmuudella maalaa Bach tekstiä: sana Wellen, aallot, näyttää nuottikuvassa murtuvalta aallolta, sanalle Tod, kuolema, on kirjoitettu yllättävä alennusmerkki ja napolilainen sointu, ja Anker, ankkuri, putoaa kvintin verran alas. Kun Jumala puhuu (ylhäältä) minulle (tänne alas), myös laululinja laskeutuu ylhäältä alas.
Viimeisessä fraasissa mainittuja vaivoja Bach kuvaa siirtymällä g-mollista B-duuriin (jossa resitatiivia seuraava aaria kulkee) täysin yllättäen Ces-duurin sekstisoinnun kautta. Kun kuvataan matkan vaivoja, kuulijaa ei kuljeteta sävellajista toiseen helpointa reittiä.
Seuraavassa aariassa iloitaan, kun kulkija on vihdoin päässyt taakastaan. Kantaatin päättävä koraali Komm, O Tod, du Schlafes Bruder vaatii oman merkintänsä.
Tässä koko kantaatti, Peter Kooy & Philippe Herreweghe 1991, graag gedaan:
