Joululle 1723 sävelletty kantaatti BWV 64 alkaa sitaatilla Johanneksen kirjeestä (1. Joh. 3:1): "Katsokaa, kuinka suurta rakkautta Isä on meille osoittanut: me olemme saaneet Jumalan lapsen nimen." Motettityyliin kirjoitetun kuoron ääniä vahvistavat vaskipuhaltimet ja saundi on arkaainen.
Koraalissa kaksinnusmeininki jatkuu ja tulee aivan sellainenkin mieleen, että haluaako Bach kumartaa kunnioittavasti Heinrich Schützin (1585-1672) ja venetsialaisten varhaisbarokin mestareiden suuntaan.
Viidentenä osana kuullaan sopraanoaaria, jonka sanoma on yksinkertainen: minkä maailma tarjoaa, häipyy savuna ilmaan, mutta Jeesus antaa sen, mitä sielu rakastaa, ja se kestää. Virtuoosinen viulu säestää sanoja savuna katoavasta maailmasta - ehkäpä tämä on kannanotto säveltäjältä: kuinka taitavasti musiikkia ikinä kirjoitankaan, kaikki häipyy savuna ilmaan. Alttoaariassa Von der Welt verlang ich nichts laulaja vakuuttaa, ettei kaipaa maailmasta mitään, mutta oboe d'amoren haikean pehmeät melodiat voi tulkita niinkin, että silti jotakin jäädään vähän kaipailemaan - tietenkin sitä oboe d'amorea ja muuta musiikkia, väitän.
Loppuun kuullaan viides säkeistö koraalista Jesu, meine Freude. Hyvää yötä maailma, synnit, kunnia, ylpeys! Koraalista Bach rakensi Leipzigin alkuvuosinaan toisiksi hienoimman motettinsa, jonka viidennen säkeistön voi kuunnella tuutulauluksi vaikkapa täältä.
Bachin pyrkimyksenä oli säveltää kokonainen vuosikerta kantaatteja koraalien pohjalta. Projekti alkoi kesäkuussa 1724 ja päättyi maaliskuulla 1725. Tämä jättimäinen hanke on osoitus siitä, kuinka syvällä koraalien maailmassa Bach oli ja kuinka systemaattisesti hän pyrki selvittämään koraalien käyttömahdollisuuksia.
Silti koraalit olivat vain yksi osa Bachin käyttämää aineistoa: hän suorastaan kauhoi materiaalia muun muassa italialaisesta ja ranskalaisesta musiikista, hyödynsi käytöstä poistuneita muotoja ja sävellystekniikoita, tanssitti melodioita kuinka vain, löysi ilmaisuvoimaisia harmonioita pohjoissaksalaisilta edeltäjiltään ja niin edelleen. Kun puhutaan Bachista, puhutaan luovan voiman ja inhimillisen kapasiteetin venymisestä alueille, jotka me tavalliset pulliaiset aavistamme tavalla, josta apostoli Paavali saattaisi sanoa näin: "Nyt me katselemme vielä kuin kuvastimesta, kuin arvoitusta".
Kantaatin BWV 133 sanoja voi seurata vaikkapa täältä ja huomata, kuinka Bach käyttää tekstissään koraalia Ich freue mich in dir.
Vuoden 1725 kantaatti BWV 151 on miniatyyri: se ei ala kuorolla, vaan sopraanoaarialla (jonka kesto on noin puolet koko kantaatista) ja siinä on vain viisi osaa. Avausaarian alkupuolen kehtolaulumaissa jaksossa puhutaan makeasta lohdutuksesta: Jeesus on syntynyt. Nopeassa B-taitteessa sydän ja sielu iloitsevat, kun minut on tarkoitettu taivaaseen.
Jouluoratorion kolmas kantaatti kertoo paimenista, jotka tulevat seimen äärelle. Kantaatti on hauskasti kehysrakenteinen: se sekä alkaa että päättyy juhlavaan D-duurissa soivaan kuoroon Herrscher des Himmels, erhöre das Lallen eli "taivaan hallitsija, kuule mutinamme".
Jouluoratorio kuuluu Bachin suuriin mestariteoksiin sellaisten järkäleiden kuin h-molli-messu, Matteus-passio ja Die Kunst der Fuge ohella. Minua aavistuksen kuitenkin kiusaa oratorion copy-paste -luonne. Se tuntuu passioita ulkokohtaisemmalta; syntyy vaikutelma, että Bach on 1730-luvun puolivälissä jo kyllästynyt liturgisen käyttömusiikin tekemiseen ja etsii haasteita muualta. Myös tämä hämmästyttää tavallista kuolevaista: miten Bach voi tyhjentää kantaattipajatson niin täysin muutamassa vuodessa?
Topi Linjama
Kantaattisykli-sarjassa kierretään kirkkovuosi Bachin kantaattien kanssa
#/media/File:Bach_Weihnachtsoratorium_Struktur.svg){kind=link}