Ladulla mieli irtoaa uutisvirrasta. Päänsisäinen levysoitin alkaa soittaa Pjotr Tšaikovskin Joutsenlampi-sarjan ensimmäistä osaa.
Pappi tai munkki ehkä mietiskelee raamatunlausetta. Minä nähtävästi kontemploin musiikkia.
Päässä soi koko ajan jotakin, useimmiten Bachia. Olen huomannut, että päässä soiva musiikki liittyy unien tavoin johonkin työstöä vaativaan asiaan.
Miksi alitajunta tarjoilee Tšaikovskia, mietin hiihtäessäni autiota latua. Valtavalla jäälakeudella näkyy vain kaksi pilkkijää.
Läheiset suhteet Venäjälle
Täällä kuulee ani harvoin ruotsin kieltä. Venäjää kuuli vielä joitakin vuosia sitten päivittäin.
Venäläiset kävivät täällä ostoksilla. Monissa kaupoissa oli opaskyltit myös kyrillisin kirjaimin.
Samalla tavoin joensuulaiset kävivät ostoksilla Venäjällä. Sain ystäviltä toisinaan Venäjän tuliaisina sikurikahvia, jota myydään siellä joka kioskilla.
Tuttavapiirissämme on monia venäläisiä perheitä. Lapsemme ovat opiskelleet venäjää alaluokilta asti. Koulun opintomatkoja on tehty Moskovaa myöten. Toisinaan täältä on ollut lapsia vaihdossa Petroskoissa, välillä me olemme majoittaneet venäläisiä oppilaita tai perheitä kotiimme.
Kaikki tämä oli luontevaa ja normaalia.
Sitten tulivat talouspakotteet, korona ja viimeisimpänä Venäjän aloittama täysimittainen sota Ukrainassa.
Kansallista soundtrackia
Erityisen venäläistä on Tšaikovskin musiikin yltäkylläinen tunteellisuus. Tunnetta Joutsenlammen Scènen pitkä melodiakin huokuu. Lisäksi melodia on jännitteinen, koska se viipyilee dominantin vaiheilla ja tekee suuren nousun.
Scènen tunnelma on patoutunut. Jokin tukahdutettu tunne puskee väkisin ilmoille. Oboe antaa tunteelle musiikillisen muodon, joka vaskipuhaltimien soittamana täyttää maiseman ja ravistelee kuulijan koko olemusta.
Olipa tunteen nimi mikä hyvänsä, se on elämän puolella.
Tšaikovski pöyhäisee Scènessä kuulijan syvimpiä tuntoja. Parin minuutin katarsis rohkaisee kuulijaa kohtaamaan itsessään ihmisyyden, jonka tärkeimpiä tunnusmerkkejä tunteet ovat.
Nuotio saaressa
Mies nuotiolla on tuttu entuudestaan. Olen tavannut hänet lintutornilla.
Kaadan termospullosta kahvit ja lämmittelen nuotion ääressä. Jutellaan kotkien ja vihervarpusten muutosta. Käpylintuparvi ääntelee mäntyjen latvoissa. Voisivat olla isokäpylintuja, mies kuulostelee.
Katselen puunrunkoja auringonpaisteessa. Ihminen on fyysinen olento ja tarvitsee siksi paikan, jossa olla. Jos paikka on sellainen, johon hän tuntee kuuluvansa ja jossa hän voi rakastaa ja olla rauhassa, aina parempi.
Minä kuulun tähän maahan ja näihin metsiin, mutta ukrainalaiset joutuvat jättämään kotinsa. Entä venäläiset: eikö heillä ole suuressa maassaan paikkoja, joissa olla.
Indoktrinaation voima
Tšaikovski ei ole sodan musiikkia – itse asiassa musiikki ylipäätään on ihmisyyden, elämän ja rauhan puolella. Tästä kertoo vaikkapa sadan venäläisen muusikon vetoomus rauhan puolesta.
Yksi vetoomuksen allekirjoittajista on pianisti Polina Osetinskaya. Kuunnelkaapa YouTubesta hänen energinen tulkintansa Bachin pianokonsertosta. Jokainen musiikillinen ajatus sanotaan elävästi, täsmällisesti ja rehellisesti.
Myös lukemattomat tavalliset venäläiset tahtovat rauhaa. Moni venäläinen tuttavani on murtunut ja masentunut. Eräs heistä kertoi itkevänsä joka päivä ja häpeävänsä sitä, että heidän kotimaataan johtaa julma hirviö. Vertaukset Hitleriin ovat yleisiä.
Informaatiosota käy kuumana ja venäläiset ovat jakautuneet. Sosiaalisessa mediassa riidellään. Joensuulaiskouluissakin lapset kiistelevät maailmantulkinnoista.
Kukaan ei itse valitse maailmankuvaa, johon hän syntyy ja kasvaa. Ei ole kyse tyhmyydestä, jos ihminen uskoo maailmankuvaan, jossa hän elää. Kyse on pikemminkin indoktrinaation voimasta.
Tiedän tämän omasta kokemuksesta. Kasvoin uskonnollisessa yhteisössä, yhdestä niistä monista, joissa maailma jakautuu meihin ja muihin. Me olimme – Jumalan armosta – oikeassa, muut väärässä. Me olimme matkalla taivaaseen, muut kadotukseen.
Samantapaisia jyrkän mustavalkoisia ideologioita on ollut ja on paljon. Esimerkiksi jatkuvaan talouskasvuun uskominen ja kuluttajuuden omaksuminen identiteetiksi ei näytä yhtään Venäjän valtiontelevision tai uskonnollisen fundamentalistin viestiä järjellisemmältä.
En voi ajatella, että uskonnollisen liikkeen, Venäjän valtiopropagandan maailmankuvan tai kuluttajaidentiteetin omaksunut ihminen olisi tyhmä. Silloinhan tuomitsisin itsenikin.
Maailmankuvasta, johon on kasvanut, ei hypätä ulos sormia napsauttamalla. Suomukset putoavat silmiltä, jos ovat pudotakseen. Tunnekokemukset vaikuttavat vahvemmin kuin loogiset argumentit.
Kukaan ei ole niin sokea kuin ihminen, joka ei halua avata silmiään. Tai ihminen, joka ei tiedä, että silmät ovat kiinni.
Tšaikovskin viesti
Minun kaupunkini, minun kotini.
Olen varma, että Tšaikovskin musiikilla on minulle viesti. Mikä on se asia, jota vasket soittavat lävitseni?
Onko se tämä: sota on nostanut näkökenttään asioita, joiden painoarvo ylittää yksittäisen ihmisen hengen arvon. Esimerkiksi itsenäisen valtion oikeus päättää omista asioistaan on tällainen. Tai oikeus ajatella, sanoa ja olla mieltä. Oikeus olla kotona.
Tai oikeus elää. ”En pelkää mitään. Ei kukaan pelkää. Pelko loppui, kun naiset ja lapset alkoivat kuolla sodassa”, sanoi 23-vuotias ukrainalaismies uutislähetyksessä.
Näistä asioista puhuvat YK:n ihmisoikeuksien julistus ja läntisten valtioiden perustuslait. Ne ovat minun maailmankuvani. Niitä puolustan, vaikka tiedän, että planeettaa viedään kiihtyvällä vauhdilla kohti ympäristökatastrofia läntisten demokratioiden johdolla.
Toisaalta en ole huomannut ympäristökatastrofin ratkaisemisen olevan diktaattorienkaan asialistalla.
Onko entiseen paluuta
Vaikea uskoa, että Joensuusta tehdään luokkaretkiä toukokuiseen Pietariin, missä tuoksuu vastapaistettu norssi. Tulen aina rakastamaan Tšaikovskin baletteja ja Šostakovitšin sinfonioita, mutta sikurikahvit on toistaiseksi juotu.
TOPI LINJAMA
Kirjoittaja on joensuulainen musiikkitieteilijä
