"Pänttää nyt päähäsi, että sinä - Ego - olet nero!"
Nuoren Jean Sibeliuksen päiväkirjamerkintä kertoo romantiikan taiteilijan itseymmärryksestä: hän on nero, yksilö, ja neron persoona ja yksilöllisyys vaikuttavat suuresti siihen, millaista neron taide on.
"Sellaisia itsetutkistelun kausia kuin Sinulla, ihana Ego, on kaikilla säveltäjillä ollut", kirjoitti Sibelius 1913.
Bachin aikaan nerokulttia ei tunnettu. Itsetutkistelukin lienee ollut toisentyyppistä.
"Kaiken musiikin perimmäinen syy ei ole mikään muu kuin Jumalan kunnia ja mielen rakennus", Bach kirjoitti kenraalibasso-oppaansa esipuheessa 1738.
JJ, Jesu Juva, Jeesus auta, kirjoitti Bach partituurin alkuun.
Olen pitkään pohtinut sitä, kuinka musiikki voi vaikuttaa niin vahvasti ja samantapaisesti moniin eri ihmisiin. Alla hahmottelen käsitystäni siitä, mikä erottaa Bachin romanttisesta nerosta.
Yksi barokin ja romantiikan säveltäjän isoista eroista on se, kuinka he ymmärsivät tunteen ilmaisun musiikissa. Romantiikan säveltäjä tulkitsi tunteiden olevan minussa tapahtuvia, yksilöllisiä tapahtumia, ja näitä tapahtumia romantikon musiikki heijasteli. Barokkisäveltäjä pyrkii herättelemään affekteja, tunntetiloja, jotka ovat objektiivisesti olemassa säveltäjän ulkopuolella. Affektit ovat lähes itsenäisiä olentoja. "Siinä missä barokkisäveltäjä herättelee eloon ja esittää jotakin objektiivisesti olemassa olevaa, romantiikan säveltäjä tutkii subjektiivisia tuntojaan", kirjoitan Enzio Forsblomia mukaillen kirjassa Matkaopas Matteus-passioon (s. 13).
Näyttää siltä, että romanttinen nero hahmotti itsensä yksilöksi, muista erilliseksi saareksi. Meille tämä on tuttua: Kiinnitymme egoon, minuuden yksilölliseen puoleen, ja annamme sille suhteettoman suuren painoarvon. Egoon kiinnittyneinä olemme turhamaisia, kuvittelemme itsestämme suuria, loukkaannumme, häpeämme ja menemme terapiaan.
Barokin säveltäjä katsoi kuuluvansa johonkin suurempaan kokonaisuuteen. Bach nimittää tuota suurempaa Jumalaksi, mutta eikö Jumalakin ole vain yritys antaa nimi jollekin, mitä ei voi nimetä, ja yritys ymmärtää jotakin, mitä ei voi ymmärtää? Yhtä vähän kuin kaksiulotteinen voi ymmärtää kolmiulotteista, ihminen voi käsittää sitä, mitä hän huolettomasti nimittää Jumalaksi.
Jos olemme yksilöitä, kuinka musiikki kuitenkin koskettelee meissä niin paljon sellaista, mikä on yhteistä? Musiikin yleispätevä voima näkyy siinä, kuinka laajasti aivot aktivoituvat musiikkia kuunnellessa: aktiivisia eivät ole ainoastaan pintakerrokset, vaan myös syvemmät tasot, joilta ovat kotoisin tunteemme. Ihminen, jolla aivoverenvuoto on tuhonnut aivojen pintakerrosta, voi menettää puhekykynsä, mutta saatttaa kyetä silti laulamaan.
Ihmistä voi verrata jäävuoreen: ego on näkyvä kymmenesosa ja piiloon jäävät yhdeksän kymmenesosaa ovat ali- tai yleistajuntaa. Ajattelen niin, että paljolti tuossa näkymättömässä osassa on se, mikä meissä on yhteistä - ja juuri siellä musiikki vaikuttaa.
Jäävuorivertauksessa on rajoituksensa, sillä me emme ole irrallisia, elämän meressä seilaavia vuoria, vaan pikemminkin olemme yhteydessä kaikkeen ja kaikkiin. Ehkä parempi vertauskuva olisikin sieni, jonka näkymättömissä maan alla elävä laajasti verkostoitunut rihmasto on kuin internet.
Mitä enemmän ajattelen Bachia, sitä vähemmän minua kiinnostaa jäävuoren näkyvä osa. Säveltäjän ja esittäjän persoonat väistyvät musiikin tieltä; he eivät ole luojia, vaan elämän kauneuden ja merkitysten välittäjiä. He eivät elämän antajia vaan puutarhureita puutarhassa, jonka rikkaus ei lakkaa hämmästyttämästä.
Bach liikkuu suvereenisti siellä, mikä meissä on alista ja yleistä. Hän liikuttaa sitä, mikä meissä on yhteistä. Hän ei soita meille - hän soittaa meitä.
Egosta irti päästäminen ja yleiseen sulautuminen ei ole neron tie. Se on mystikon tie.
Topi Linjama
