Masennus ja Schubertin sanattomat laulut

Pieneen harmiin auttaa iloinen musiikki, mutta suurta surua helpottaa parhaiten surumielinen musiikki. Reipastupa nyt -tyyppinen moti [tällasta muotoa nuoriso käyttää joskin lähinnä kielteisenä: "ei oo motii"] voi jeesata pienessä vastoinkäymisessä, mutta masentuneelle siitä ei ole apua.

Mutta Schubertin laulut: ne ovat niin vahvaa masennuslääkettä, että on suorastaan outoa, että niitä saa kuunnella ilman reseptiä. Otetaan esimerkiksi Moskovan konservatorion pianonsoiton lehtori Vladimir Sofronitsky (1901-61), jonka Dmitri Shostakovich (1906-1975) muistaakseni nosti Solomon Volkovin kiistellyissä muistelmissa pianistien korkeimpaan kategoriaan Maria Yudinan (1899-1970) rinnalle. Volkovin muistelmissa väitetään, että Stalinin kuollessa hänen levysoittimisessaan olisi ollut Yudinan soittama Mozartin A-duuri-pianokonsertto, mutta Yudina on nyt sivupolku.

Sofronitsky ei ole virtuoosi tai titaani, vaan tarkkojen tunnelmien ja soinnin hallinnan mestari. Korva on pianistin tärkein työkalu, ja Sofronitskyllä se on erittäin hyvässä kunnossa. Fraseeraus on poikkeuksellista: kuka muu uskaltaa fraseerata yhtä väkevästi Der Müller und der Bach -kappaleen avausjaksoa? Väliäänen melodia soi aika ajoin fortessa, säestysäänet pianissimossa, fraaseissa on itsevarmuutta ja huokailua, ja ne ovat omaleimaisia mutteivät eksentrisiä. Duuritaitteessa Sofronitsky käyttää pedaalia tavalla, joka tuo mieleen Heinrich Neuhausin (1888-1964) kuvauksen Sofronitskyn appiukon Alexandr Scriabinin (1872-1915) pedaalinkäytöstä.

Koska olen pianisti, en laulaja, pidän pianotranskriptioista alkuperäisiä lauluja enemmän, ja luulen myös ymmärtäväni niitä lauluja paremmin. Transkriptioissa teoksen tunnelma ja atmosfääri ovat laulua paljaampina, sillä ne eivät ole sidoksissa sanojen merkityksiin. Transkriptio on laulua vähemmän puhetta, enemmän musiikkia. Ehkä kaikkein kiinnostavin ja vaikein asia transkriptiossa on kuitenkin polyfonia ja eri äänten samanaikainen hallinta - asia, jonka Sofronitsky niin upeasti hallitsee.

Luulen, että kaikkia edellämainittuja muusikoita yhdistää vakava ja ainakin ajoittainen alakuloisuus. Masennusketju ulottuu Schubertista Lisztin kautta Sofronitskyn musiikkiluokkaan, ja alla soittavaan Yuja Wangiin (s. 1987). Tulkintani on, ettei masennus johdu siitä, että muusikot olisivat liian taitavia, vaan siitä, että he ymmärtävät niin paljon. Uppoutuminen musiikkiin - tai luova työ yleisemmin, kuten kirjailijaystäväni huomautti - altistaa uppoutujan yhä uusille maailmankuvan muutoksille. Toistuvat maailmankuvan murrokset vievät voimia: elämän sattumanvaraisuuden ja tarkoituksettomuuden vähittäinen paljastuminen altistaa masennukselle.

Vai mitä on sanottava Yuja Wangista, kun hän soittaa Schubertin laulun Gretchen am Spinnrade? Wang on supervirtuoosi, mutta eikö hän ole tässä myös nuori laulaja, joka ei kaipaa pelkästään rakastettuaan, vaan laajemmin merkitystä? Eikö tässä soita pianisti, joka näkee ja kuulee niin paljon, että on murtua taakan alla?

Topi Linjama

Goldberg-muunnelmat

Terveisiä Leipzigin Bachfesteiltä ja Gewandhausin 1900-paikkaisesta suuresta salista, missä András Schiff esitti Bachin Goldberg-muunnelmat täydelle salille. Hyvin kuuluivat korukuviot takimmaiseenkin penkkiin, mutta pianistin ilmeet - joita tällä sympaattisenoloisella aatelisella on kutakuinkin kaksi: silmät auki ja silmät kiinni - erottaakseen olisi tarvinnut teatterikiikarin.

Kenelle teos ei ole tuttu - ja vaikka olisikin - voi laittaa sen tuosta pyörimään. Pidän Schiffin elegantista tyylistä, joka välittyy myös tästä hieman vanhemmasta esityksestä.

Bach sävelsi aarian ja kolmekymmentä muunnelmaa 1740-luvun alussa. Noihin aikoihin Bach oli innostunut italialaisesta musiikista ja muunnelmissa on kuultu muun muassa kaikuja Domenico Scarlattin vasta ilmestyneistä virtuoosisista sonaateista, joita sivusimme eräässä aiemmassa merkinnässä.

On myös arveltu, että tämä reilun tunnin paketti olisi musiikillinen vastine musikologi J.A. Scheiben kirjoitukseen vuodelta 1737, jossa tämä analysoi, mikä Bachin musiikkia vaivaa: sen suurimmat ongelmat ovat luonnottomuus, teennäisyys ja tyylillinen sekavuus. Yhtynemme näihin arvioihin!

Goldberg-muunnelmissa Bach liikkuu suvereenisti sekä muodinmukaisten että muodista jääneiden tyylien ja muotojen maailmoissa. Hän leipoo teoksen avaavasta Sarabandesta kaksisormioiselle cembalolle fugettaa, ranskalaista alkusoittoa, hitaita aarioita, erilaista barokkitanssia ja virtuoosikappaletta, ja sijoittelee ne symmetrisesti kaanoneiden ympärille.

Muunnelmien pysyvä elementti ei ole melodia, vaan alun aarian basso- tai sointukulku. En ala käymään niitä yksitellen läpi, vaikka mieli tekisi, vaan hyppään suoraan viimeiseen muunnelmaan, jonka Glenn Gould soittaa seuraavaan tapaan.

Muunnelman pitäisi symmetriasyistä olla kaanon, mutta se onkin quodlibet, kappale, jossa yhdistetään tunnettuja kappaleita toisiinsa kontrapunktisesti. Bach naittaa yhteen kaksi renkutusta, joista toisessa sanotaan nähdäkseni jotakuinkin niin, että "yrtit ja juurikkaat ajavat minut tiehensä, mutta jos äiti tekisi liharuokaa, viipyisin pidempään" [miten mieli toimiikaan: vaikka on myöhäinen ilta ja olen periaatteessa kasvissyöjä, alkoi juuri tehdä mieli sellaista lihakeittoa, jota äiti teki].

Goldberg-muunnelmista löytyy monia upeita levytyksiä - edellisten lisäksi vaikkapa Evgeni Koroliov, Grigori Sokolov, Rosalyn Tureck ja Murray Perahia - kiinnostavia sovituksia - kuten Jean Guilloun sovitus uruille tai Jószef Eötvösin sovitus kitaralle - sekä uudelleentulkintoja - vaikkapa Jaques Loussierin versio jazztriolle tai Uri Cainen varsin mielenkiintoinen pläjäys isommalle pumpulle.

Teoksen yhteydessä on tapana kertoa se iltasatu, että muunnelmat ovat saaneet nimensä cembalisti Johann Gottlieb Goldbergin mukaan, joka mahdollisesti oli teoksen ensimmäinen esittäjä ja joka Bach-biografi Nikolaus Forkelin mukaan soitti teosta unilääkkeeksi unettomuudesta kärsivälle esimiehelleen kreivi Keyserlingille.

Topi Linjama