Mikä on uskon ja uskovan tunne-elämän suhde?

Muutamain teologein kanssa olen keskustellut uskon & tunteiden suhteesta. Lähtökohtana on ollut kysymys, että jos usko on ihmisestä riippumaton lahja Jumalalta, mikä rooli on uskovan ihmisen tunne-elämällä?

Otetaan tähän pari näkökulmaa ja kuunnellaan väliin musiikkia.

Kaikki on aaltoliikettä: Martti Luther kamppaili paavinkirkkoa vastaan ja väitti, että ihminen pelastuu yksin armosta ilman aneita ja tekoja. Reformaation jälkeen tämä oppi juurtui ihmisiin jo lapsena. Kolmannen ja neljännen polven luterilaiset kysyivät, eikö uskon pitäisi tuntuakin joltain. Kirkon opetuksessa painopiste oli siirtynyt omantunnon kysymyksistä skolastiseen teologiaan. Tältä pohjalta nousi 1600-luvulta alkaen vastareaktio, pietismiksi kutsutut suuntaukset.

Mistä Lutherin teologiassa on sävelten tasolla kysymys - otetaan siitä näyte Josquin Desprez'ltä (n. 1455-1512), jota Luther piti "nuottien mestarina". Miserere mei, Deus:

Pietismissä painopiste siirtyi opista elämään. Kasteen sijaan korostettiin parannuksessa tapahtuvaa uudestisyntymistä ja evankeliumin opin sijaan kristillistä elämää. Kristittyjen kokoontumiset siirtyivät kirkoista omiin kokoontumisiin, seuroihin. Sivusin teemaa edellisessä merkinnässä, jossa puhuin pietistisestä ilosta.

Lestadiolaiselle tässä on valtavasti tuttua. Myös aaltoliike on tuttua: herätyskristillisyyden kokemuksellinen ydin, yksilön uskonnollinen herääminen, ei välttämättä kanna neljänteen - tai edes toiseen - sukupolveen. Jokaisen on herättävä itse ja jossain määrin luotava oma uskontodellisuutensa.

Josquinin musiikillinen lähtökohta on pitkälti sävelissä, kontrapunktissa. Hän ei maalaa musiikillaan yksittäisten sanojen sisältöjä toisin kuin sata vuotta nuorempi Carlo Gesualdo (n.1566-1613), jonka mitäänpelkäämätön kromatiikka on aika tarkoin 300 vuotta aikaansa edellä. Huh mitä menoa madrigaalissa Tristis est anima mea, sieluni on surullinen:

Mutta jätetään pietismi sikseen.

Omien tunteiden nimeäminen ja tunnustaminen edellyttää suhdetta itseen. Suhde itseen edellyttää itsensä hyväksymistä ja itsensä hyväksyminen edellyttää armoa, joka ei suinkaan ole minkään tai kenenkään yksinoikeus, ei esimerkiksi uskonnollisen liikkeen tai edes Jeesuksen, niin kristitty kuin olenkin.

Suhteen itseen on nähdäkseni oltava suora; sitä ei voi kukaan muu nimetä tai sanoittaa puolestani. Varmaan joku terapeutti tai muu voi paljonkin auttaa, mutta lopulta minä hyväksyn tulkinnat ja teen johtopäätökset itse. Vain minulla on valta muuttaa ajattelu- ja toimintatapojani.

Toinen ihminen voi olla tässä prosessissa korvaamattoman tärkeä, kuten psykoanalyytikko Bruno Bettelheim antaa ymmärtää: Kun ihminen on solminut todella tyydyttävän suhteen toiseen ihmiseen, hän on "saavuttanut kaiken sen turvallisuuden ja pysyvyyden, mikä ihmiselle yleensä on mahdollista, ja että tämä on ainoa asia, joka voi voittaa kuolemanpelon. Jos ihminen on löytänyt aidon, kypsän rakkauden, hänen ei tarvitse toivoa ikuista elämää."

Eli rakkaus voittaa pelon, kuten apostoli Johannes saattaisi sanoa.

Topi Linjama

Pohjavireenä ilo

Täydellinen mestariteos 22-vuotiaan Bachin kynästä, koraalikantaatti Christ lag in Todes Banden BWV 4. Tämä Lutherin koraali löytyy evlut kirkon virsikirjasta numerona 96 nimellä Kuoleman kahleet murtanut. Suomennoksen on tehnyt itse Jaakko Finno, joten en ala sitä enää toiseen kertaan suomentamaan.

Kantaatin rakenne on niin tasapainoinen, että sille on haettava vertailukohtaa motetista Jesu, meine Freude, joka lienee sävelletty vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin. Bach säveltää yhden säkeistön yhteen osaan tähän tapaan:

• Sinfonia eli soitinjohdanto
• 1. säkeistö (kuoro)
• 2. säkeistö (duetto, sopraano & altto)
• 3. säkeistö (aaria, tenori)
• 4. säkeistö (kuoro)
• 5. säkeistö (aaria, basso)
• 6. säkeistö (duetto, sopraano & tenori)
• 7. säkeistö (kuoron koraali)

Bach rakentaa symmetrisen kokonaisuuden, jonka reunoilla ja keskellä on kuoro-osuudet. Keskimmäistä osaa, 4. säkeistöä - jonka tekstissä puhutaan "uskomattomasta sodasta" elämän ja kuoleman välillä - kehystävät aariat (3. ja 5. säkeistö). Toinen ja kuudes säkeistö ovat duettoja.

Hei kuorot ja kanttorit, kyllähän tämä kantaatti pitäisi saada Joensuuhun pääsiäiseksi!

Eräs asia kantaatissa kuitenkin mietityttää, ja se on tekstin ja musiikin suhde. Tilannehan kantaatissa on hyvin riemullinen, sillä Kristus on noussut juuri kuolleista. Tekstissä sanotaan muun muassa näin: "Des wir sollen fröhlich sein." ... "So feiern wir das hohe Fest mit Herzensfreud und Wonne." Siis nyt kaikki riemuitkaa ... Siis tänä riemujuhlana nyt kaikki iloitkaamme, suomentaa Finno.

Ja musiikki kulkee koko ajan e-mollissa. Siis riemua e-mollissa.

Mistä on kysymys? Ehdotan.

Kuuluin pitkälle aikuisikään saakka vanhoillislestadiolaiseen liikkeeseen, joka kytkeytyy yksilön uskonkilvoitusta korostaviin pietistisiin suuntiin, jotka eivät Bachillekaan olleet vieraita. Vasta etäisyyden päästä olen tajunnut, kuinka erilainen katsantotapa maailmaan on uskovaisella ja epäuskoisella, kuten termit kuuluvat. Siinä missä "epäuskoisen" - anteeksi, mutta tähän on pakko laittaa hipsut - elämän valintoja ohjaa esimerkiksi pyrkimys tasapainoon, onnellisuuteen, hyvän jakamiseen tai vaurastumiseen, "uskovaisen" - anteeksi, mutta tämäkin tuntuu huutavan hipsuja - elämänratkaisuja ohjaa halu pysyä uskomassa ja päästä taivaaseen.

Jos elämän päämääränä on tuonpuoleinen, tämänpuoleinen on parhaimmillaankin vain varjo siitä ilosta, mitä taivaassa on tarjolla. Tämänpuoleisen parasta antia on se, että se päättyy pian. Tämä idea on tiivistetty aika moneenkin Siionin lauluun. Laulussa Nyt kiitosvirren mä riemuin laulan sanotaan seuraavaa: "Siis yksin äänin nyt kiitostansa / ja kunniaansa kaikki laulamaan! / Kun risti painaa ja synnin ansa - / mi lohtu: taistoa on hetki vaan." Tämän g-molliin kirjoitetun laulun sanat voisivat olla jostain Picanderin kirjoittamasta Bachin kantaatista.

Toinen esimerkki osastosta Kiitos ja ylistys (vuoden 1976 Siionin laulut -kirja) voisi olla laulu Oi, kuinka voisinkaan sua, Jeesus, kiittää. Laulussa iloitaan f-mollissa siitä, kuinka laulaja löytää Jumalan valtakunnan ja pelastuu kadotukselta. Samaan sävellajiin on kirjoitettu laulu Onnea oi verratonta osastossa Taivaallinen koti-ikävä.

Korostetaan vielä varmuuden vuoksi, että en millään tavoin halveksi näiden laulujen laulajien kokemuksia enkä väheksy tätä musiikkia. Nämä laulut ovat osa minua; pidän kovasti ensimmäisestä laulusta, toinen on isoisäni kirjoittama ja kolmas kuului äitini lempilauluihin.

Nimittäkäämme Bachin kantaatin ja Siionin laulujen iloa vaikkapa pietistiseksi iloksi, ja määritelkäämme tämä ilo: pietistinen ilo liikkuu mollissa, koska se on kätketty kaipuuseen ja odotukseen; se ei ole ulospäin pulppuavaa riemukkuutta, vaan elämän pohjavire, jota ulkopuolinen ei välttämättä helposti huomaa; pietistinen ilo on iloa siitä, että itsensä kehnoksi ja epäonnistuneeksi tunteva uskova on Kristuksen tähden kuitenkin hyväksytty ja pelastettu; se on iloa uskon aarteesta, jonka ansiosta uskova on kerran pääsevä ikuisiin hääjuhliin.

Topi Linjama

Miehet ei itke, vai itkeekö

Itkeminen herättää myötätuntoa ja auttamisen halua. Se on ihmisyyden jakamista. Kuvia itkevistä ja heitä lohduttavista nähdään luonnonmullistusten, sotien ja terrori-iskujen yhteydessä.

Lapset osaavat itkeä hyvin monenlaisissa yhteyksissä, mutta monilta aikuisilta, erittäinkin meiltä miehiltä, itkemisen kyky tuntuu kadonneen. Itkua ei kuitenkaan yleensä ottaen kannata estää tai hävetä, sillä itkeminen on normaalia ja hyödyllistä.

"Jos itkettää, kyyneleitä ei ole hyvä pidätellä loputtomiin, sillä itkun pidättäminen on kova stressi keholle ja mielelle. Jatkuvasta tunteiden patoamisesta voi olla seurauksena esimerkiksi lihasjännityksiä tai päänsärkyä", sanotaan tässä jutussa.

Lueskelin Ian Bostridgen kirjaa Schubertin talvinen matka. Laulun Gefrorne Tränen, Jäätyneet kyyneleet, kohdalla kerrotaan seuraavaa: "Winterreise sävellettiin aikana, jolloin ylenpalttiseen kyynelehtimiseen suhtauduttiin jo hiukan epäillen. Niin sanottu tunteiden aika, 1700-luvun puolivälistä vuosisadan loppupuolelle, oli tulvinut kyyneleitä. Sitä ennen vuolas itkeminen oli kuulunut esimerkiksi pietistiseen uskoon", sanoo Bostridge ja mainitsee esimerkkinä Bachin kantaatin Weinen, Klagen, Sorgen, Zagen.

Kantaatti on Bachin varhaistuotantoa ja sen alkukuoro (ja siitä hic et nunc tehty suomennos) kuuluu seuraavasti:

Weinen, Klagen,
Sorgen, Zagen,
Angst und Not
sind der Christen Tränenbrot,
die das Zeichen Jesu tragen.


Itku, valitus,
suru, vavistus,
pelko ja hätä
ovat kristityn kyyneleinen leipä,
ne kantavat Jeesuksen merkkiä.
[suom. TL]

Samasta kuorosta Bach pienin muutoksin työsti Crucifixus -osan kirkkomusiikilliseen omaelämäkertaansa, h-molli-messuun.

Pietismin kyyneleistä ei ole kuin kukonkiekaisu Raamattuun, jonka kuuluisin itkevä mies lienee apostoli Pietari, yksi kristikunnan esi-itkijöistä. Pietari esiintyy yhdessä kauneimmista synnintunnustuksista:

Oi sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus. Armahda minua, vaivaista syntistä, ja katsahda puoleeni laupeutesi silmillä, niin kuin sinä katsoit Pietariin, kun hän oli sinut kieltänyt, ja niin kuin sinä katsoit syntiseen naiseen fariseuksen huoneessa ja ryöväriin ristinpuussa. Ja anna minulle pyhä armosi, että minä niin kuin Pietari itkisin syntejäni, niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin ja ryövärin kanssa saisin katsella pyhiä kasvojasi taivaissa iankaikkisesti.

Raamatun lyhin jae taitaa olla Joh. 11:35: "Jeesus itki." Ehkä tällä alleviivataan Jeesuksen inhimillisyyttä.

Pietarin ja Jeesuksen lisäksi kovin montaa itkevää miestä ei uudesta testamentista löydy. No, onhan tietenkin Paavali, joka Apostolien tekojen (luku 20) mukaan sanoi jäähyväispuheessaan Efeson seurakunnan vanhimmille, että "kolmen vuoden ajan olen lakkaamatta, yötä päivää kyynelsilmin opastanut itse kutakin teistä", mutta Paavalista ei suinkaan aina tiedä, milloin hän astuu retoriikan puolelle.

Vanhassa testamentissa itkevät lähes kaikki vähänkään tärkeämmät miehet. Veljilleen itsensä ilmaissut Joosef "puhkesi itkemään niin suureen ääneen, että egyptiläiset faraon hovia myöten kuulivat sen" (1. Moos. 45:2). Abraham itkee, Jaakob ja hänen veljensä Esau itkee, Saul itkee, Job itkee ja Daavid, musiikkiterapeutti ja kuningas, vasta itkeekin.

Matteus-passiossa itkeminen mainitaan laskujeni mukaan neljä kertaa, kyyneleet viisi kertaa:

• Tränenflüssen - kyynelvirrat (numerossa 9)
• Zähren - kyyneleet (10)
• bewein - itke (35)
• weinete bitterlich - itki katkerasti (46)
• Zähren - kyyneleet, weint - itkee (47)
• Tränen - kyyneleet (61)
• beweine - itken (77)
• Tränen - kyyneleet (78)

Bachin libretisti Picanderin tunteellisesta pietismistä ei ole kauhean pitkä matka lestadiolaisuuteen, josta imin hengellisen äidinmaitoni. Lestadiolaisuus on toki maallistunut ja kylmennyt sitten 1900-luvun, mutta yhä lestadiolaisuudessa on kenties nähtävissä viitteitä itkemisestä ja vuolaasta tunteiden ilmaisusta. Ainakin vielä vuoden 1961 Siionin laulut -kokoelmassa (jota muuten molemmat isoisäni olivat laatimassa) on laulu (numero 13), jonka kaksi ensimmäistä säkeistöä kuuluvat tähän tapaan:

1. Käy kyynellähteeksi, o kova rinta,
katso kuin kallis on sun syntis hinta!
Tuomittu Jeesus on jo kuolemahan
ja pantu kuolun puuta kantamahan.

2. Mieluisest' menee Pääkallon paikkaan,
köysissä kädet on, seljässä taakka.
Ilmankos itkutta näkisit näitä:
syypään edestä syytön henkens' heittää.

Laulun tekijää ei kerrota, mutta arvelen tekstin (joka voisi olla suoraan Picanderilta) olevan jonkun 1600-luvun pietistin kynästä.

Topi Linjama