Paneudutaan hieman itse retoriikkaan eli puhetaitoon.
Teoksessaan Puhevalta puhekouluttaja Juhana Torkki siteeraa Platonia, jonka mukaan puhe on "sielujen johdattamista sanojen avulla". Torkki tiivistää edelleen: puhe on "kuulijoihin vaikuttamista sanoilla".
Hyvä puhuja hyödyntää kaikkia puheen parametrejä. Hänen puheensa on rakenteeltaan selkeä, hän ottaa toistuvan johtoaiheen, painottaa tärkeitä kohtia, pitää taukoja, vahvistaa sanottavaansa elein ja niin edelleen. Näin on myös musiikissa. Enzio Forsblom kuvaa retorista kuviota musiikissa moniulotteiseksi käsitteeksi: "Kuvio voi muodostua yksinkertaisesta intervallista, eripituisista sävelryhmistä, riitasoinnuista, yhdestä tai useammasta toistosta, vastakohdista, jopa pelkästä hiljaisuudesta." [Forsblom: Mimesis, s. 17]
Sivumennen sanoen pidän huumorista, joka liikkuu hyvän maun rajoilla. Minusta näyttelijä Heikki Kinnusen puhe on kuin lyönti hyvän maun rajoille: toiset sanovat, että meni päätyrajasta yli, mutta toiset ovat sitä mieltä, että lyönti pysyi hyvän maun kentän sisällä. Joka tapauksessa tämä "saarna" on mestarillinen puhetaidon näyte.
Vaikka en olekaan puhetaidon maisteri, rohkenen hieman analysoida puhetta ja etsiä siitä yhteyksiä varsinaiseen aiheeseen eli (barokki)musiikkiin.
Kinnusen puheen rakenne on timanttinen: Ensin kerrotaan, keille puhutaan - puhetta ei suunnata kenelle tahansa! Sitten Kinnunen kertoo opettavaisen, "vaatimattoman" tarinan, jossa esitellään lähtötilanne, syntyy konflikti ja jännite nousee, ja lopulta löytyy ratkaisu. Sitten kerrotaan, mitä opimme ja puhe päätetään yhdellä sanalla.
En tiedä mitään siitä kontekstista, missä puhe alun perin on syntynyt. Nykynäkökulmasta Kinnunen suuntaa puheensa päätöksentekijöille, ja hän voisi puhua vaikkapa työyhteisöstä, jossa kaikkein kettumaisin tyyppi joudutaan valitsemaan pomoksi.
Niin kuin puhe, myös musiikki etenee ajassa. Näissä on paljon yhtymäkohtia: myös musiikkiteoksessa esitellään käsiteltävä aihe, teema, syntyy jännite, kun vaikkapa siirrytään toiseen sävellajiin. Huippukohta sattuu varsin usein jonnekin kultaisen leikkauksen kohdille tai hieman sen tuolle puolen. Lopulta löytyy ratkaisu eli pääsävellaji, ja coda vastaa puheen lopetussanoja. Eräässä aiemmassa merkinnässä tein vähän kieli poskessakin analyysia Das Wohltemperierte Klavierin ykkösvihkon ensimmäisestä preludista. Ehkä siitä saa käsitystä, mitä ajan takaa.
Puhetyön ammattilaisena Kinnunen ääntää sanat selkeästi. Tämä ulottuvuus liittyy barokkimusiikissa artikulaatioon: musiikki ajateltiin puheeksi, jossa on vokaaleja (äänet) ja konsonantteja (tauot äänten välillä). Kilometrien mittaiset legatot on 1800-luvun hapatusta.
Tauot Kinnunen sijoittaa huolella. Niillä on puhetta selkeyttävä vaikutus, mutta niillä voidaan myös lisätä jännitettä - mistä oitis johtuukin mieleen Bachin Matteus-passion kuorokohtaus Sind Blitze, josta olikin puhetta jokin aika sitten. Siteeraan itseäni: "Ensimmäiset 35 sekuntia jouset kieppuvat kiivaasti bassossa, kun kuoron murtosoinnut salamoivat ylemmissä rekistereissä. Sitten kaikki hiljenevät pariksi sekunniksi ikään kuin todetakseen, että perhana, ylhäältä ei apuja tule!" Myös monilla muilla tavoilla Bach käyttää taukoja, mutta niistä saatte aikanaan lukea kirjastani.
Mutta ylevöittäkäämme vielä itsemme! Laadin youtubeen kolme soittolistaa, joilta löytyy suunnilleen kirkkovuoden mukaisessa järjestyksessä Bachin ennen Leipzigin kautta säveltämät kantaatit, Leipzigin ensimmäinen vuosikerta ja Leipzigin toinen vuosikerta, bitte schön! Genieße die Kantaten!
Topi Linjama
