Magnificat, Bachin ensimmäinen suurimuotoinen latinankielinen teos

Kahvia ja kantaatteja -illassa 5.12.21 oli esittelyssä Bachin Magnificat. Tilaisuutta ei valitettavasti saatu striimattua, mutta kirjoitan siitä muutaman rivin tähän blogiin.

Magnificat BWV 243, latinankielinen Marian kiitosvirsi, on riemukasta Bachia. Teos lienee esitetty ensi kerran vesperissä joulupäivänä 1723. Kesällä 1733 Bach siirsi teoksen Es-duurista D-duuriin ja poisti teoksesta jouluun viittaavat osat, jolloin se voitiin esittää Marian käyntipäivän (2.7.) vesperissä. Juuri tämä D-duuriversio BWV 243.2 on se, jota nykyisin tavallisimmin esitetään ja johon löytyy linkki tämän postauksen alalaidasta.

Trumpetit, patarummut ja kuoro kuuluvat barokin juhlamusiikkiin ja niillä Bach sekä aloittaa että lopettaa Magnificatin. Sama kokoonpano on myös keskimmäisessä osassa Fecit potentiam. Teksti on selvästikin vedonnut Bachin symmetriaa hakevaan puoleen: 2. ja 11. osa ovat D-duurissa ja 3. ja 10. h-mollissa. 4. ja 9. osa ovat duurissa, 6. ja 8. mollissa. Symmetrinen rakenne tuo mieleen varhaisen koraalikantaatin Christ lag in Todes Banden BWV 4 ja toisaalta motetin Jesu, meine Freude BWV 227. H-molli-messussa BWV 232 Bach venytti symmetria-ajattelun ehkä kaikkein pisimmälle.

Magnificatin teksti on Luukkaan evankeliumista (Luuk. 1:46–55) kohdasta, jossa Maria on Elisabetin luona. Evankelista kertoo, kuinka lapsi Elisabetin kohdussa reagoi Marian tervehdykseen ja hän täyttyi Pyhällä Hengellä. ”Siunattu olet sinä, naisista siunatuin”, Elisabet sanoo ja Maria vastaa runoelmalla, joka tunnetaan Marian kiitosvirtenä, Marian kiitoslauluna ja Neitsyt Marian ylistysvirtenä.

Kirkkovuoden näkökulmasta tapahtuma osuu heinäkuun alkuun, jolloin Bachin ajan Leipzigissa vietettiin päivää nimeltä Mariä Heimsuchung eli Visitatio Mariae. Suomeksi pyhä tunnetaan nimellä Marian etsikko- eli käyntipäivä ja se kuuluu niihin pyhäpäiviin, jotka Kustaa III poisti kalenterista 1772.

Marian kiitosvirsi on yksi kolmesta Luukkaan evankeliumin alun kiitosvirrestä. Johannes Kastajan isän Sakariaan kiitosvirsi Benedictus kuullaan myöhemmin ensimmäisessä luvussa ja Simeonin kiitosvirsi Nunc dimittis toisessa luvussa. Sakariaan kiitosvirsi on katolisessa perinteessä osa aamupalvelusta. Sakariaan kiitosvirsi liittyy kompletorioon, päivän päättävään rukoushetkeen, ja Marian kiitosvirsi ehtoopalvelukseen eli vesperiin. Luterilaisessa vesperissä se laulettiin Bachin aikaan yleensä saksaksi, mutta Mariaan liittyvinä pyhinä sekä jouluna, pääsiäisenä ja helluntaina kuoro lauloi sen latinaksi.

Magnificatissa osia on 12 – traditio, joka vakiintui myöhäiskeskiajalla – mutta Bach rytmittää ne hieman totutusta poikkeavasti. Tavallisesti jokainen jae muodostaa yhden osan ja lopun doksologia eli ylistyslaulu on jaettu kahtia. Bach jakaa yhden jakeen (Luuk. 1:48) kahdeksi osaksi, mutta lukee doksologian yhdeksi osaksi, vaikka siitä on selvästi erotettavissa tasajakoinen ja kolmijakoinen jakso.

1. Magnificat anima mea Dominum.

Minun sieluni ylistää Herran suuruutta. (Luuk. 1:46)

Teoksen alkukuorossa on samaa klangia ja vapautunutta riemua kuin Jouluoratorion viidennen kantaatin alkukuorossa tai vaikkapa D-duuri-orkesterisarjassa BWV 1068. Viisiääninen kuorosatsi on harvinaista Bachille – Weimarin ajan pääsiäiskantaatti Der Himmel lacht! Die Erde jubiliert BWV 31 on viisiääninen, samoin motetti BWV 227 ja H-molli-messu BWV 232 – mutta Bachin ajan Magnificatit olivat usein viisiäänisiä. Esimerkiksi Johann Pachelbel, Johann Sebastianin vanhimman veljen Johann Christophin opettaja, sävelsi puolen tusinaa viisiäänisiä Magnificateja.

Magnificat on Bachin ensimmäinen suurimuotoinen latinankielinen teos. 1730-luvulla hän sävelsi joukon latinankielisiä pieniä messuja (missa brevis) ja 1740-luvulla hän kokosi suuren H-molli-messun (missa tota).

Latinankielisiä teoksia kuunnellessa alkaa vaikutta siltä, että Bach maalailee niissä yksittäisiä sanoja hillitymmin kuin saksankielisissä kantaateissaan. Miksi näin on? Onko syynä ehkä kieli?

Bach osasi kyllä latinaa, koska hän opetti sitä Tuomas-koulun kovapäisille pojille, mutta se ei ollut hänen äidinkielensä. Ehkä suhde latinan kieleen on ollut etäisempi.

Suurempi tekijä lienee kuitenkin kieliin liittyvä traditio. Latina kytkeytyy kirkolliseen perinteeseen, jossa musiikilla ja muilla taiteilla oli pitkään tavoitteena ilmentää Jumalaa kauneuden ja tasapainon kaltaisten määreiden kautta. Saksa ja muut kansankielet liittyvät maalliseen musiikkiin, jossa tunteenilmaisulle on enemmän tilaa. Yksinkertaistaen: Jumala puhuu latinaa, ihminen kansankieltä.

2. Et exsultavit spiritus meus in Deo salutari meo.

Minun henkeni riemuitsee Jumalasta, Vapahtajastani. (Luuk. 1:47)

Toinen osa keinuu kolmijakoisena tanssina. Laulaja on sopraano, Maria, Jumalan suunnitelman välikappale.

3. Quia respexit humilitatem ancillae suae; ecce enim ex hoc beatam me dicent...

Sillä hän on luonut katseensa vähäiseen palvelijaansa. Tästedes ylistävät minua autuaaksi...

Kolmannen osan tunnelman määrittelee sana humilitatem, joka tarkoittaa nöyrää tai alhaista. Sävelkulut suuntautuvat alas, äänessä ovat sopraano, joka laulaa kirkkomusiikissa enkelin roolin, ja oboe d'amore, joka viittaa rakkauteen ja nöyryyteen. Johann Joachim Quantz (1752) sanoo h-mollin olevan affektiltaan rakkauden, hellyyden, imartelun ja surun sävellaji.

Tähän osaan liittyy Anja Ghisellin huomio Lutherin Magnificatin esipuheessa: ”Lutherille nöyryys, humilitas, ei ole keino Jumalan suosion saavutttamiseksi. Se ei ole ihmisen hyve, ei edes varsinaisesti hänen ominaisuutensa, vaan pikemminkin tila tai asenne, olemisen muoto. Nöyryys ei ole ansio, vaan ansiottomuutta, suorastaan alennustila: se on kuulumista mitättömien ja alhaisten joukkoon.” Nöyryys on uskon kasvualusta. Nöyrä ihminen suostuu Jumalan työhön omalla kohdallaan, jatkaa Ghiselli.

4. omnes generationes.

kaikki sukupolvet. (Luuk. 1:48)

Neljäs osa alkaa ilman taukoa. Kuoro-osassa on vain kaksi sanaa ja äänet seuraavat toisiaan kuten sukupolvet. Niin kuin elävässä elämässäkin, viisi sukupolvea voi olla äänessä yhtä aikaa. Kohtaus muistuttaa passioiden turba-kuoroja, jossa kansanjoukot sanovat puhuvat yhteen ääneen.

5. Quia fecit mihi magna qui potens est, et sanctum nomen eius.

Sillä voimallinen on tehnyt minulle suuria tekoja. Hänen nimensä on pyhä. (Luuk. 1:49).

Viidennen osan laulaa basso, joka edustaa Bachin kuvastossa esimerkiksi Jeesusta, Jumalaa tai kuningasta. Säestyksenä on pelkkä basso continuo. Aarian sävy on ponteva ja vahva. Kun Jumala puhuu ylhäältä alas minulle, mihi, Bach säveltää alaspäisen intervallin – ratkaisu, jota hän käyttää silmäänpistävästi esimerkiksi kantaatin BWV 56 resitatiiveissa.

6. Et misericordia a progenie in progenies timentibus eum.

Polvesta polveen hän osoittaa laupeutensa niille, jotka häntä pelkäävät. (Luuk. 1:50)

Kuudes osa, alton ja tenorin duetto, keinuu Bachin lempitanssin sicilianon tahdissa sordinoitujen viulujen säestyksellä. Bassokuvion laskeva kromatiikka tuo mieleen lamenton ja sen samana toistuvat kuviot chaconnen. Tunnelmassa on yhtäläisyyksiä Matteus-passion BWV 244 duettoon So ist mein Jesus nun gefangen. Yhtäläisyys liittyy pelkoon, joka kuuluu esimerkiksi laulajien väräjävinä tersseinä ja seksteinä. Sävellajikin sattuu olemaan molemmissa sama e-molli.

7. Fecit potentiam in brachio suo, dispersit superbos mente cordis sui.

Hänen kätensä on tehnyt mahtavia tekoja, hän on lyönyt hajalle ne, joilla on ylpeät ajatukset sydämessään. (Luuk. 1:51)

Magnificatin keskimmäinen osa on Bachin virtuoosimpia kuoro-osia. Laulajia ei totisesti säästellä. Ylisummaan näyttää siltä, että Bach vaatii laulajilta samanlaista virtuositeettia kuin soittajilta. Kosketinsoittajana (ja kehnonpuoleisena laulajana) ajattelen tämän olevan vähän kohtuutonta laulajia kohtaan.

8. Deposuit potentes de sede et exaltavit humiles.

Hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan ja korottanut alhaiset. (Luuk. 1:52)

Seuraavassa osassa tenori laulaa, kuinka hän on syössyt vallanpitäjät istuimiltaan. Sävelkulut syöksyvät ylhäältä alas, ja kun lauletaan, että ”hän on korottanut alhaiset”, suunta on tietenkin päinvastainen. Jumala korottaa alhaiset aina as-säveleen saakka.

Jos basso ja sopraanot ovat jumalaisia ja taivaallisia hahmoja (Jeesus ja sielu/enkeli), niin altto ja tenori ovat pikemminkin inhmillisiä ja maallisia. Yksi Bachin tyypittely näkyy esimerkiksi kantaatissa Erfreut euch, ihr Herzen BWV 66, jossa altto laulaa roolit, jotka on nimetty heikkoudeksi (Schwachheit, vuoden 1724 versio) tai peloksi (Furcht, 1731 versio), ja tenori vastaavasti roolit luottamus (Zuversicht, 1724) tai toivo (Hoffnung, 1731). Kun tenori rohkaisee, se on ihmisen rohkaisua.

9. Esurientes implevit bonis et divites dimisit inanes.

Nälkäiset hän on ruokkinut runsain määrin, mutta rikkaat hän on lähettänyt tyhjin käsin pois. (Luuk. 1:53)

Yhdeksännessä osassa äänessä on altto kahden traversohuilun kanssa. Tämän aarian sävy on toteava, jotenkin objektiivinen. Viimeistään tässä kuulija tajuaa, että Magnificat on tiivis: puoleen tuntiin mahtuu kaksitoista osaa, joista yksikään ei ole kovin pitkä.

10. Suscepit Israel puerum suum recordatus misericordiae suae.

Hän on pitänyt huolen palvelijastaan Israelista, hän on muistanut kansaansa ja osoittanut laupeutensa. (Luuk. 1:54)

Kymmenenteen osaan Bach kietoo gregoriaanisen sävelmän, jolla perinteisesti laulettiin Marian kiitosvirttä. Bach sävelsi tämän sävelmän pohjalta Marian käyntipäivän koraalikantaatin Meine Seele erhebt den Herren BWV 10 kesällä 1724. Se on Bachin ainoa kantaatti, jonka pohjana ei ole luterilainen koraali vaan gregoriaaninen sävelmä. Tekstinä kantaatissa oli Lutherin saksankielinen Magnificat.

Kiinnostavaa on, että Bach ratkaisi myös kantaatissa tämän jakeen tekstin säveltämisen hyvin samantapaisesti kuin Magnificatissa: molemmat ovat kolmijakoisia ja gregoriaaninen sävelmä kulkee cantus firmuksena. Kantaatissa laulajia on kaksi, Magnificatissa kolme.

11. Sicut locutus est ad Patres nostros, Abraham et semini eius in saecula.

Aabrahamille ja hänen jälkeläisilleen, ajasta aikaan, niin kuin hän on isillemme luvannut. (Luuk. 1:55)

Osassa puhutaan Abrahamista ja muista isistä. Kun tekstissä viitataan vanhaan testamenttiin, Bach säveltää yleensä vanhanaikaisesti. Tässä motettityyliin kirjoitetussa osassa soittimista mukana on vain basso continuo.

12. Gloria Patri, gloria Filio, gloria et Spiritui Sancto! Sicut erat in principio et nunc et semper et in saecula saeculorum. Amen.

Kunnia Isälle ja Pojalle ja Pyhälle Hengelle! Niin kuin oli alussa, nyt on ja aina, iankaikkisesta iankaikkiseen. Aamen.

Viimeisen osan teksti ei ole Luukkaalta, vaan doksologiasta, ylistyslaulusta, jollaisia usein käytetään rukousten lopussa. Doksologiat ovat usein trinitaarisesti muotoiltuja eli niissä mainitaan Isä, Poika ja Pyhä Henki. Alkupuoli lauletaan hitaasti ja arkaaiseen tyyliin, mutta loppupuolella palataan ensimmäisen osan konsertoivaan materiaaliin – sanoohan tekstikin, että sicut erat in principio, niin kuin oli alussa.

Topi Linjama

Kirjoittaja on joensuulainen freelance-musiikkitieteilijä 

Kantaattisykli: Visitatio Mariae, Marian etsikkopäivä

Ai mitä, eikö Marian etsikkopäivä ole sinulle tuttu? Täytyy myöntää, että aivan jonkin aikaa meni, ennen kuin löysin suomenkielisen nimen 2.7. vietettävälle pyhälle, jonka Bach tunsi varmaankin sekä latinankielisellä nimellä Visitatio Mariae että saksankielisellä Mariä Heimsuchung. Verbi heimsuchen merkitsee 'koetella, kärsiä jostakin', mutta tämän pyhän aihe on siinä, että nuori Maria käy tapaamassa [visitatio, käynti, vierailu] sukulaistaan Elisabetia, joka vanhoilla päivillään odottaa lasta, Johannes Kastajaa. Myöhemmin tämä pyhä siirrettiin toukokuun lopulle.

Marian ja Elisabetin tapaamisesta kerrotaan Luukkaan evankeliumin ensimmäisessä luvussa, joka luku on näin lonkalta heitettynä antanut sanat useampaan kirkolliseen teokseen kuin yksikään toinen evankeliumiluku. Siinä on nimittäin tällaisia tekstipätkiä: "Ole tervehditty, Maria, sinä armon saanut! Herra kanssasi!" (Luuk. 1:28) Ja: "Siunattu olet sinä, naisista siunatuin, ja siunattu sinun kohtusi hedelmä!" (Luuk. 1:42) Näiden pohjalta on laadittu Ave Maria -teksti. Sitten siellä on sellaista, että "Minun sieluni ylistää Herran suuruutta" (Luuk. 1:46), joka teksti alkaa latinaksi sanalla Magnificat. No sitten on vielä Johannes Kastajan isän, Sakariaan, kiitosvirsi, joka alkaa sanalla Benedictus, mutta jota ei pidä sekoittaa messun samannimiseen osaan.

Bach sävelsi Weimarissa 1716 tälle pyhälle kantaatin Herz und Tat und Mund und Leben BWV 147, jonka molemmat puoliskot päättyvät Johan Schopin sävelittämään koraaliin, joka tunnetaan nimellä Jesu, Joy of Man's Desiring. Kantaatin teksti on Salomo Franckin.

Toinen tälle päivälle osoitettu kantaatti on Meine Seel erhebt den Herren BWV 10, joka on kesältä 1724. Tämä koraalikantaattivuosikertaan kuuluva teos on siitä erikoinen, ettei se perustu luterilaiseen koraaliin, vaan gregoriaaniseen sävelmään. Erityisen hyvin tämän huomaa loppukoraalista, mutta kyllä se hyvin erottuu ensimmäisessäkin osassa, jossa se on sopraanoilla. Etenkin päätöskoraalissa, joka on käännös Gloria Patri -tekstistä, on häivähdys suurten renessanssimestareiden klangia.

Kantaatin teksti on Lutherin saksannos Marian kiitosvirrestä eli edellä mainitusta Magnificatista, jonka Maria virittää Elisabetin luona.

Viidennen osan duetosta Bach muokkasi myöhemmin koraaliteoksen BWV 648. Trumpetin kuljettama koraalisävelmä kulkee myös uruissa kaiketi trumpetilla tai jollain muulla kieliäänikerralla.

Tässä Ton Koopman amsterdamilaisjoukkioineen Leipzigin Tuomaskirkon länsiparvella:

Topi Linjama

Kantaattisykli-sarjassa kierretään kirkkovuosi Bachin kantaattien kanssa

Kantaattisykli: joulupäivä

"Christen, ätzet diesen Tag in Metall und Marmorsteine!" Kristityt, etsatkaa tämä päivä metalliin ja marmorikiviin!

Hyvä teologi tekee vaikuttavan saarnan niin pitkälleperjantaille, tuomiosunnuntaille kuin joulupäivälle. Bachin joulupäivän saarnaan kuuluvat kuoro, trumpetit ja patarummut. Sävellaji on joku C-duuri tai D-duuri.

Tuomaskanttorin ensimmäisenä joulupäivänä 1723 soi kymmenisen vuotta aiemmin valmistunut kantaatti, jossa puhutaan tämän päivän etsaamisesta (BWV 63). Alkukuoron korvamatokerroin on jälleen korkea. Jotkut Bachin biisit jäävät pyörimään sisäkorvan simpukkaan tavallista pidemmäksi aikaa. Monasti nämä omalla kohdalla ovat kuoro-osia tai molliaarioita.

Bach hallitsi juhlamusiikin loisteliaasti - ach alkukuoron a:han kipuavat sopraanot! - jo alle kolmikymppisenä, mutta eikö teistäkin toisen osan resitatiivi kuulosta aivan hivenen kömpelömmältä kuin myöhemmissä teoksissa kuten alla esitellyssä kantaatissa BWV 197a?

Kolmas osa on duetto sopraanolle ja bassolle, joiden välissä vaeltelevan oboen taivaallisen kaunis melodia päätyy tämän tästä harhalopukkeelle.

Alfred Dürr huomauttaa, että kantaatista puuttuu kaikki joulumusiikkiin assosioituvat piirteet - paimenmusiikki, kehtolaulu, enkelten "kunnia Jumalalle korkeuksissa" ja jouluhymni - mistä hän päättelee, että teos saattaa olla alunperin parodia jostain maallisesta kantaatista. Tarkkanäköinen John Eliot Gardiner puolestaan kiinnittää huomiota siihen, että teoksen keskiosan keskellä on sana Gnade, armo, jonka hän liittää reunahuomautukseen, jonka Bach teki raamattukommentaariinsa: "Siellä missä on musikkia Jumalan kunniaksi, siellä Jumala on aina armossaan läsnä." Hän myös arvelee, että loppukuorossa Bach kenties piikittelee esimiestään, Saksin-Weimarin herttua Wilhelm Ernstiä, jonka kanssa säveltäjä oli ajautunut ristiriitoihin. Viimeisen fraasin, jossa puhutaan Saatanan kidutuksista, Bach maalaa kromaattisesti laskevin kuluin. Sanalle quälen, kiduttaa, hän kirjoittaa "mielivaltaiselta tuntuvan kollektiivisen trillin vähennetylle septimisoinnulle", kuten Gardiner huomaa. (Gardiner: Musiikkia taivaan holveissa, s. 203, 306.)

Tekstin englanninnos löytyy Emmanuel Music -sivuilta.

Seuraavan vuoden joulupäiväksi Bach sävelsi uuden kantaatin (BWV 91). Leipzigin toisen vuosikerran kantaateista valtaosa on niin sanottuja koraalikantaatteja. Niiden rungon muodostaa koraali, tässä tapauksessa Lutherin virsi Gelobet seist du Jesu Christ. Suomalaisille vähemmän tutun koraalin voi bongata myös kahden leipzigilaisen, Felix Mendelssohnin toisen pianotrion finaalista (2'45 ->) ja Robert Schumannin viulusonaatin op. 121 kolmannesta osasta.

BWV 110 esitettiin ensi kerran Leipzigissa joulupäivänä 1725. Alkukuoron - joka on kirjoitettu ranskalaiseen alkusoiton muotoon - teksti on Psalmien kirjasta: "Silloin suumme hersyi naurua ja riemu kajahti huuliltamme. Silloin sanoivat vieraat kansat: 'Suuret ovat Israelin Herran teot!' Totta! Suuret ovat meidän Herramme teot, niistä me saamme iloita." (Ps. 126: 2-3)

Kantaatin loppukuoroa Bach käyttää sittemmin Jouluoratorion kolmannessa osassa.

"Kunnia Jumalalle korkeudessa", alkaa kantaatti 197a, jonka ensiesitys on ollut 1728 tai 1729. Seitsenosaisesta kantaatista on säilynyt vain neljä viimeistä osaa. Alttoaariassa pyydetään "miellyttävää aarretta" nousemaan seimestä ja tulemaan minun huulilleni ja ottamaan paikka sydämestäni. Loppukoraali kajahtaa kuin kansallislaulu.

Sanoja voi seurata vaikkapa täältä.

Tuskin missään barokkiteoksessa ilon affekti on yhtä puhdas kuin jouluoratorion BWV 248 ensimmäisen kantaatin alkukuorossa.

Teos esitetettiin ensi kerran joulupäivänä 1734 ja sen musiikki on noin puoliksi lainaa aiemmista kantaateista, kuten tästä kuvasta käy ilmi. Parodiatekniikasta ja jouluoratoriosta oli puhetta eräässä aiemmassa merkinnässä, jota siteeraan virkkeen verran: "Jos karaktääri on esimerkiksi puhdas riemu, musiikki toimii yhtä hyvin, juhlittiinpa maallista kuningatarta tai taivaallista Kuningasta."

Jouluoratorion ensimmäisen kantaatin sanojen suomennos muuten löytyy Sibelius-Akatemian erinomaisesta Laura-tietokannasta.

Tässä esityksessä kantaatti vedetään norjalaisin voimin. Nätit asut kuorolaisilla.

BWV 191 on Bachin myöhäistuotantoa ja hänen ainoa (säilynyt) latinankielinen kantaattinsa. Teoksen ensiesityksestä on montaa tietoa: on ehdotettu joulua 1733, 1742 sekä 1745. Bachin viehtymys katoliseen perintöön on linjassa hänen musiikillisen kiinnostuksensa kanssa, jota voi täydellä syyllä kutsua ekumeeniseksi.

Kantaatin kuulija huomaa siinä yhtäläisyyksiä h-molli-messuun: ensimmäinen osa on messun Gloria, toinen osa on hyvin lähellä messun osaa Domine Deus ja kolmas osaa Cum Sancto Spiritu.

Bachin säveltämänä pidettiin aiemmin joulupäivän kantaattia Uns ist ein Kind geboren, joka sai BWV-numeron 142. Vaikkapa tältä tallenteelta voi etsiä tyylipiirteitä, jotka erottavat sen Bachista ja miettiä, kuinka vaikeaa tyylin perusteella on päätellä säveltäjä. Minusta teos on rytmisesti (esim. alku-concerton synkoopit) ja rakenteellisesti (esim. bassoaaria) yksinkertaisempi kuin Bachin teokset yleensä.

Bonuksena vielä lyhyesti Magnificat BWV 243a, jonka Es-duuri-versio esitettiin ensi kerran Leipzigissa joulupäivänä 1723. Tuohon aikaan luterilaisessa kirkossa oli käytössä muutamia latinankielisiä tekstejä, joista tämä Marian kiitosvirsi oli yksi. Ton Koopman johti esityksen Tuomas-kirkossa 2003:

Näillä musiikkieväillä - jotka näköjään ovat runsaat kuin jouluateria! - toivotan sinulle iloista ja rauhallista joulua. Ehre sei Gott: uns ist ein Kind geboren!

Topi Linjama

Kantaattisykli-sarjassa kierretään kirkkovuosi Bachin kantaattien kanssa