Bachin suuri, kesken jäänyt myöhäisteos Die Kunst der Fuge BWV 1080 on kiehtonut minua pitkään tavalla, jota on vaikea verrata muihin kiinnostuksen kohteisiin. Wolffin mainitsema tutkimuksellisuus, fuugien ankara johdonmukaisuus ja lempeä melankolia jaksavat viehättää vuodesta toiseen. Tonaalinen vakaus (eli että sävellajia ei paljon vaihdella) saa teoksen tuntumaan meditatiiviselta. (Eikö Bachin Chaconnessa muuten ole samantapaisia piirteitä? Sävellajikin sattuu olemaan sama d-molli.)
Ehkä kiinnostavinta Fuugan taidossa on kuitenkin sen aineettomuus: tämä on abstraktia musiikkia, musiikkia, joka on johdettu musiikista itsestään. Barokkimusiikissa affektit ja kuulijan liikuttaminen ovat keskeistä asioita, mutta Die Kunst der Fuge sivuuttaa tämän ulottuvuuden. Se astuu ihmisen tunnetilojen ylä- tai ulkopuolelle, maahan, jonka täyttävät kauneus, tasapaino ja logiikka. Teos kurkottaa voimallisesti alueelle, jota voisi kutsua jumaliseksi.
Häivähdyksiä samasta jumalisuudesta olen kuulevinani joidenkin muidenkin säveltäjien teoksissa, kuten Beethovenin myöhäisissä kvartetoissa ja pianosonaateissa - etenkin c-molli-sonaatin op. 111 toinen osa lähestyy tätä maata - tai joissakin (Lisztin transkriboimisissa) Schubertin liedeissä tai vaikkapa Sibeliuksen myöhäisteoksissa. Toki voidaan myös hakeutua renessanssin vokaalipolyfonian pariin ja todeta, että kyllä: myös ja varsinkin täällä ammennetaan samoista lähteistä.
Bach aloitti teoksen kirjoittamisen ehkä vuoden 1738 paikkeilla. Ensimmäinen käsikirjoitus on vuodelta 1742, ja Bach jatkoi teoksen työstämistä sen jälkeen. Bachin pojat Wilhelm Friedemann ja Carl Philipp Emanuel painattivat teoksen parhaan ymmärryksensä mukaan vuonna 1751. Mikään myyntimenestys ei ollut kyseessä, sillä viidessä vuodessa sitä myytiin vain joitakin kymmeniä kappaleita.
Mistä Die Kunst der Fugessa sitten on kysymys? Yhdellä sanalla sanottuna kysymys on kontrapunktista, sävellystekniikasta, jossa kunkin äänen itsenäinen melodinen liike on etusijalla soinnullisiin rakenteisiin nähden. Äänet ovat siis (näennäisen) itsenäisiä ja tuottavat harmoniat ikään kuin sivutuotteena. Bachin tapauksessa lineaarinen (eli melodinen) ja horisontaalinen (eli harmoninen) ulottuvuus ovat tosin niin täydellisesti sopusoinnussa, että on vaikea sanoa, onko hän ajatellut musiikkia enemmän vaaka- vai pystysuoraan.
"No, totta kai vaakasuoraan", sanoo fuugan ystävä, joka näkee Bachin polyfonikkona.
"Ei vaan pystysuoraan", sanoo kosketinsoittaja, joka on aina soittanut Bachin kantaatteja ja passioita numeroidusta bassosta.
Die Kunst der Fugen ytimenä on yksinkertainen 12 nuotin teema, joka kuullaan alla olevalla äänitteellä ensin altossa, sitten sopraanossa, sitten bassossa ja lopuksi tenorissa. (Jos halutaan, numerolla 12 voidaan tässä spekuloida, samoin sillä, että äänten sisääntulossa voidaan nähdä niin sanottu ristikuvio, chiasmus, musiikillinen ristinmerkki. Mutta ei mennä nyt näihin.)
Teeman nerokkuus ei ole sen kauneudessa, vaan käyttökelpoisuudessa: se taipuu monenlaiseen kontrapunktiseen työstöön, minkä Bach tietenkin tajusi paremmin kuin kukaan. Teeman perusidean voisi tiivistää siihen, että jos teeman ja sen peilikuvan soittaa samanaikaisesti, saadaan sointukulku Dm-C#dim7-Dm (miksiköhän tuntuu melkein häväistykseltä käyttää Bachin yhteydessä reaalisointuja?) eli toonika-dominantti-toonika.
Alla on Die Kunst der Fuge jousikvartetilla esitettynä. Itse tykkään paljon enemmän Musica Antiqua Kölnin esityksestä, mutta valitsin tämän, koska tässä on nuotit.
Bach ei kertonut, mille soittimille hän teoksen suunnitteli. Monet arvelevat, että se olisi suunniteltu kosketinsoittimille, mutta täyttä varmuutta tästä ei ole. Teos on siinä määrin abstrakti, että sen voi soittaa oikeastaan millä kokoonpanolla hyvänsä. Myöskään osien keskinäistä järjestystä säveltäjä ei määritellyt, joten osien esitysjärjestys saattaa eri esityksissä vaihdella.
Fuugan taito osa osalta
Alla pari virkettä jokaisesta osasta. Suluissa olevat aikamääreet viittaavat yllä olevaan tallenteeseen.
Contrapunctus I (0'30) on 4-ääninen fuuga.
Contrapunctus II (3'38) on "ranskalaistyyppinen" pisteellisine nuotteineen, mutta tanssillisuutta siinä ei juuri ole. Äänet tulevat sisään alhaalta ylös.
Contrapunctus III (6'29) esittelee teeman inversion eli peilikuvan. Ylöspäinen intervalli on alaspäinen ja päinvastoin. Tässä osassa on kromatiikkaa, joka Bachilla tyypillisesti viittaa suruun/alistumiseen (alaspäinen kromaattinen kulku) tai paholaiseen/vääryyteen (nouseva kromaattinen kulku), mutta tässä minun on vaikea nähdä viittausta kumpaakaan.
Contrapunctus IV (9'08) on edellisen tavoin peilifuuga, mutta nyt mukana on myös vasta-aihe, kontrasubjekti.
Contrapunctus V (12'37) sisältää teeman sekä alkuperäisessä muodossaan että peilikuvana. Tässä osassa on monia ahtokulkuja, joissa teema eri äänissä osittain päällekkäisenä.
Contrapunctus VI (15'18) sisältää teeman alkuperäisessä muodossaan ja peilikuvana, mutta lisäksi molemmat kuullaan diminuutioina eli tuplasti nopeammin esitettyinä. Pisteelliset rytmit ja nopeat 1/32-kuviot tuovat taas ranskalaista väriä.
Contrapunctus VII (19'38) esittelee teeman perusmuodossa, diminuutiona ja augmentaationa (eli tuplasti alkuperäistä pidemmissä aika-arvoissa). Lisäksi teema kuullaan perusmuotoisena ja peilikuvana. Augmentaatio kuullaan ensin bassossa (peilikuva), sitten tenorissa (perusmuoto), sitten altossa (peilikuva) ja lopulta sopraanossa (perusmuoto).
Contrapunctus VIII (22'58) on kolmoisfuuga eli siinä esitellään kolme teemaa. Kolmiäänisen fuugan ensimmäinen kuullaan alussa, toinen teema on kahdeksasosakuvioinen ja kolmas on variaatio koko teoksen pääteemasta. Lopulta (27'20) kaikki kolme teemaa soivat yhtä aikaa. Das Wohltemperierte Klavier -kokoelmista löytyy jokunen kolmoisfuuga, mieleen tulee ainakin cis-molli ensimmäisestä vihkosta ja fis-molli toisesta.
Contrapunctus IX (28'11) on kaksoisfuuga, jonka ensimmäinen teema on nopea, oktaavihypyllä alkava kuvio. Toisena teemana on teoksen pääteema perusmuodossaan, mutta harvennettuna.
Contrapunctus X (30'42) on neliääninen kaksoisfuuga, jonka ensimmäinen teema on katkottu tauoin. Toinen teema on pääteema. Molemmat teemat kuullaan sekä perusmuotoisina että peilikuvina, inversioina.
Contrapunctus XI (34'15) on kolmoisfuuga, joka alkaa perusmuodon tauoin katkotulla variaatiolla. Bach kääntää Contrapunctus VIII:sta lainatun kahdeksasosakuvioaiheen nousevaksi ja saa aikaan teeman B-A-C-H (37'17).
Tässä jousikvartetti vaihtuu pianoon. Canon alla Ottava (39'42) on kaksiääninen oktaavikaanon, jonka teema on muokattu perusmuodosta nopeaan 9/16-tahtilajiin. Videon alla tätä osaa kutsutaan nimellä Contrapunctus XII.
Canon alla Duodecima in Contrapunto alla Quinta (44'03) on kaanon, jossa teema on muokattu perusmuodosta ja ajetaan kaanoniin duodesiimin etäisyydeltä. Videon alla tätä osaa kutsutaan nimellä Contrapunctus XIII.
Canon alla Decima in Contrapunto alla Terza (48'07) on kaanon, jossa toinen ääni seuraa ensimmäistä desiimin etäisyydeltä. Videon alla tätä osaa kutsutaan nimellä Contrapunctus XIV.
Canon per Augmentationem in Contrario Motu (53'31) on kaanon, jossa äänet seuraavat toisiaan paitsi peilikuvana, myös harvennettuina. Videon alla tätä osaa kutsutaan nimellä Contrapunctus XV.
a 3 Rectus et Inversus (1'01'29) on kolmiääninen gigue ja peilifuuga, jossa äänet kuullaan ensin oikeinpäin (Rectus) ja sitten peilikuviksi käännettyinä (Inversus). Äänten keskinäinen järjestys on peilikuvassa myös muutettu. Videon alla tämän osan järjestysnumeroksi on annettu XVI, mutta usein siitä käytetään numeroa XIII.
Fuga a 2 Clav (1'06'16) on neliääninen peilifuuga kahdelle klaveerille. Idea on samantapainen kuin edellisessä fuugassa, mutta rakenne on vielä monimutkaisempi. Videon alla tätä osaa kutsutaan nimellä Contrapunctus XVII.
Rectus et Invertus (1'10'30) on neliääninen peilifuuga, jonka tässä esittää jousikvartetti. Edelleen fuuga kuullaan ensin normaalina versiona, sitten äänet käännetään ympäri ja lisäksi käännetään esittäjien järjestys: sopraano soittaa basson (peilikuva)stemmaa, altto tenorin ja niin edelleen. Videon alla tätä osaa kutsutaan nimellä Contrapunctus XVIII.
Contrapunctus XIV (1'14'30) on neliääninen kolmoisfuuga, josta Bach lienee ajatellut rakentaa neliteemaisen fuugan. Toinen teema tulee sisään kohdassa 1'18'41 ja jälleen äänien sisääntulojärjestyksessä voidaan - jos niin halutaan - nähdä ristikuvio: altto-sopraano-basso-tenori. Teemoista kolmas on jälleen B-A-C-H (1'21'15), mutta nyt pitkissä aika-arvoissa. Viimeistään tässä kohdassa kuulija alkaa miettiä, onko tämä teema ollut alunperin se juttu, jonka ympärille kokonaisuus on järjestäytynyt. Neljäs teema olisi todennäköisesti ollut teoksen pääteema.
Tallenteen lopuksi kuullaan Bachin neliääninen Choralbearbeitung koraalista Vor deinen Throt tret' ich. Suomalaisessa virsikirjassa sävelmä tunnetaan virrestä 377, Sun haltuus, rakas Isäni, joka on myös sisällöllisesti lähellä Bachin koraalin tekstiä. Tämä koraali painettiin 1751 julkaistun Die Kunst der Fugen loppuun - kerrotaan, että se olisi bonusraitana kompensoinut kesken jäänyttä fuugaa.
Fuugan taito hengellisenä etappina
Die Kunst der Fugen äärellä ihmettelen sitä, kuinka pitkälle ihmishenki voi vaeltaa. Bachin laskenta-apparaatti häkellyttää: tuonkaltainen temaattinen ajattelu ei todellakaan ole mitään viiden tähden sudokuiden ratkomista, vaan pikemminkin kyse on jostain suhteellisuusteorian kokoisesta asiasta.
Edelleen ajattelen sitä, että viimeisinä elinvuosinaan Bach näki tärkeäksi paneutua näin abstrakteihin asioihin. Luterilaiset kantaatit ja katoliset messut olivat jääneet taakse. Saarna ja liturgia näyttäisivät jäävän taka-alalle, kun matematiikka ja musiikki an sich astuvat päärooleihin vanhenevan Bachin elämässä.
Mihin suuntaan vanheneva Bach oli hengellisessä mielessä kulkenut? Vastaisin näin:
"Selittäisin sen teille kyllä juurta jaksaen, mutta valitettavasti en osaa soittaa Fuugan taitoa riittävän hyvin."
Teoksen leimallisiin piirteisiin kuuluu vakavuus. Die Kunst der Fuge avaa "vakavan, hiljaisen maailman", sanoo Albert Schweitzer. Jos musiikki nähdään elämän allegoriana, Die Kunst der Fuge kertoo, että elämä on vakava asia. Vakavuus ei ole eikä ollut ainoa puoli Bachinkaan elämässä (kuunnelkaa vaikkapa Kahvikantaatti), mutta perusteellisen tutkimuksen arvoinen asia se eittämättä on.
Kuunnellaan vielä viimeinen Contrapunctus vokaaliversiona. Tämä Gesualdo Consort Amsterdamin tulkinta, jonka kuvailemiseen minun sanani eivät riitä, on kunnianosoitus Bachia edeltäneille vokaalipolyfonian mestareille. Teksti on edellä mainitusta koraalista, sen viimeisestä, viidennestätoista säkeistöstä.
Ein selig's ende mir bescher',
Am jüngsten tag erweck' mich, Herr!
Daß ich dich schaue ewiglich.
Amen, Amen, erhöre mich.
Suo minulle autuas loppu,
ja herätä minut viimeisenä päivänä, Herra!
Anna minun katsella sinua ikuisesti.
Aamen, aamen, kuule minua.
Topi Linjama
Kirjoittaja on musiikkitieteilijä, jolta ilmestyi keväällä 2020 kirja Matkaopas Matteus-passioon (Basam)
