Masennus ja Schubertin sanattomat laulut

Pieneen harmiin auttaa iloinen musiikki, mutta suurta surua helpottaa parhaiten surumielinen musiikki. Reipastupa nyt -tyyppinen moti [tällasta muotoa nuoriso käyttää joskin lähinnä kielteisenä: "ei oo motii"] voi jeesata pienessä vastoinkäymisessä, mutta masentuneelle siitä ei ole apua.

Mutta Schubertin laulut: ne ovat niin vahvaa masennuslääkettä, että on suorastaan outoa, että niitä saa kuunnella ilman reseptiä. Otetaan esimerkiksi Moskovan konservatorion pianonsoiton lehtori Vladimir Sofronitsky (1901-61), jonka Dmitri Shostakovich (1906-1975) muistaakseni nosti Solomon Volkovin kiistellyissä muistelmissa pianistien korkeimpaan kategoriaan Maria Yudinan (1899-1970) rinnalle. Volkovin muistelmissa väitetään, että Stalinin kuollessa hänen levysoittimisessaan olisi ollut Yudinan soittama Mozartin A-duuri-pianokonsertto, mutta Yudina on nyt sivupolku.

Sofronitsky ei ole virtuoosi tai titaani, vaan tarkkojen tunnelmien ja soinnin hallinnan mestari. Korva on pianistin tärkein työkalu, ja Sofronitskyllä se on erittäin hyvässä kunnossa. Fraseeraus on poikkeuksellista: kuka muu uskaltaa fraseerata yhtä väkevästi Der Müller und der Bach -kappaleen avausjaksoa? Väliäänen melodia soi aika ajoin fortessa, säestysäänet pianissimossa, fraaseissa on itsevarmuutta ja huokailua, ja ne ovat omaleimaisia mutteivät eksentrisiä. Duuritaitteessa Sofronitsky käyttää pedaalia tavalla, joka tuo mieleen Heinrich Neuhausin (1888-1964) kuvauksen Sofronitskyn appiukon Alexandr Scriabinin (1872-1915) pedaalinkäytöstä.

Koska olen pianisti, en laulaja, pidän pianotranskriptioista alkuperäisiä lauluja enemmän, ja luulen myös ymmärtäväni niitä lauluja paremmin. Transkriptioissa teoksen tunnelma ja atmosfääri ovat laulua paljaampina, sillä ne eivät ole sidoksissa sanojen merkityksiin. Transkriptio on laulua vähemmän puhetta, enemmän musiikkia. Ehkä kaikkein kiinnostavin ja vaikein asia transkriptiossa on kuitenkin polyfonia ja eri äänten samanaikainen hallinta - asia, jonka Sofronitsky niin upeasti hallitsee.

Luulen, että kaikkia edellämainittuja muusikoita yhdistää vakava ja ainakin ajoittainen alakuloisuus. Masennusketju ulottuu Schubertista Lisztin kautta Sofronitskyn musiikkiluokkaan, ja alla soittavaan Yuja Wangiin (s. 1987). Tulkintani on, ettei masennus johdu siitä, että muusikot olisivat liian taitavia, vaan siitä, että he ymmärtävät niin paljon. Uppoutuminen musiikkiin - tai luova työ yleisemmin, kuten kirjailijaystäväni huomautti - altistaa uppoutujan yhä uusille maailmankuvan muutoksille. Toistuvat maailmankuvan murrokset vievät voimia: elämän sattumanvaraisuuden ja tarkoituksettomuuden vähittäinen paljastuminen altistaa masennukselle.

Vai mitä on sanottava Yuja Wangista, kun hän soittaa Schubertin laulun Gretchen am Spinnrade? Wang on supervirtuoosi, mutta eikö hän ole tässä myös nuori laulaja, joka ei kaipaa pelkästään rakastettuaan, vaan laajemmin merkitystä? Eikö tässä soita pianisti, joka näkee ja kuulee niin paljon, että on murtua taakan alla?

Topi Linjama

Wir setzen uns mit Tränen nieder

"Kuka olet sinä... joka täytät koko maailman poissaolollasi?"

kysyy kirjailija Pär Lagerkvist.

Matteus-passion loppukuoro kolmen tunnin istumisen jälkeen. Kuulija on toisaalta helpottunut, sillä istuminen on työlästä. Toisaalta hänet valtaa outo tyhjyydentunne, jollaista kokee vain harvan teoksen jälkeen. Viimeistä sointua - joka on mollisointu, vaikka siinä barokkisääntöjen mukaan pitäisi olla pikardilainen terssi, ja lisäksi vielä se hurja 7_8-pidätys! - seuraa hiljaisuus, jota tuntuu sopimattomalta rikkoa suosionosoituksin.

Ian Bostridge kuvaa (Schubertin talvinen matka, s. 491) Winterreisen kokonaisesityksen laulajaan jättämää tyhjyyttä tavalla, joka sopii myös passion kuulijaan:

"Käytyämme kyllin syvälle ahdistaviin maisemiin, kohdattuamme toisemme parrasvalojen loisteessa ja avauduttuamme haavoittuvuudestamme huolimatta 70 minuutin matkan ajan paluu tavalliseen elämään voi tuntua vaikealta. Siinä konsertin päätösrituaalit voivat auttaa tai hillitä. Toisinaan aivan tavalliset asiat, kuten ystävien tapaaminen, aterian tai lasillisen nauttiminen, tuntuvat mahdottomilta. Yksinäisyys vetää puoleensa."

Pelkän viimeisen osan kuunteleminen ei tietenkään aja asiaa, mutta tähän laulusarja kuitenkin loppuu:

Passio päättyy ahdistavaan tilanteeseen: Nasaretin Jeesus, jonka luulimme olevan "se, joka lunastaa Israelin" (Luuk 24:21), on kuollut, eikä ylösnousemuksesta ole tietoa.

Miksi passiota seuraava tyhjyys on niin todellinen - sitä hieman spekuloin seuraavassa.

Jeesuksen seuraajien epätietoisuutta kesti joitakin päiviä, sitten Jeesus oli taas heidän joukossaan ja nousi kohta taivaisiin. Mikä tämän tapahtumasarjan merkitys oli ja on meille - sen selittäminen on Uuden testamentin ydin.

Bachin omaksumassa luterilaisuudessa ristintien tapahtumia katsotaan 17 vuosisadan takaa. Todetaan, että Jeesus kuoli minun syntieni tähden, nousi kolmantena päivänä ja astui ylös taivaisiin. Ja nähtävästi tähän vastaukseen oltiin tyytyväisiä - mutta mikä olikaan kysymys, sekö, että minulla on selittämätön paha olo ja pelkään kuolemaa, vai mikä?

Entä meidän aikamme ihminen?

Kopernikus osoitti, ettei Maa olekaan kaiken keskus - Bachia ei kopernikaaninen maailmankuva tietääkseni vielä piinannut - Darwin kertoi, että ihminen onkin yksi laji monien joukossa, sitten Freud osoitti, ettei ihminen ole herra omassa talossaan, vaan häntä hallitsevat voimat eivät ole hänen kontrollissaan. Keksittiin alkuräjähdys ja laajeneva maailmankaikkeus, kehitettiin penisilliini ja ydinpommi, valjastettiin muinaiset metsät tuottamaan energiaa.

Ateistinen rationalismi sanoo, ettei jeesuksille sen enempi kuin uskonnolle yleensä ole tarvetta. Paha olo liittyy lapsuuden eroahdistukseen, tyydyttymättömiin tarpeisiin tai muuhun sellaiseen. Kuolemaa ei tarvitse pelätä, koska sen jälkeen ei ole mitään, tai jos on, niin kirkasta, valkoista valoa ja hyvää oloa, jotka tosin ovat aivojemme meille tekemä temppu. Ja niin edelleen. Nyt tietenkin kärjistän.

Toisaalta tunteellinen hengellisyys vetää kirkot täyteen ihmisiä kuuntelemaan pääsiäisen, pyhäinpäivän ja joulun musiikkia. On selittämätön kaipuu liittyä ja kuulua johonkin minua ja meitä suurempaan olemassaoloon - josta musiikki kenties kertoo ja jota se heijastelee.

Nämä puolet limittyvät joskus toisiinsa niin, että kipeää tekee. Kuka olen -kysymys repii ihmistä, eikä sen paremmin terapeutti kuin pappikaan kykene häntä auttamaan.

Schubert jätti messujensa Credo-osista pois kohdan "uskon yhden, pyhän, yhteisen ja apostolisen seurakunnan", mutta monelta meistä jäisi säveltämättä monta muutakin kohtaa. Silti jotakin jäisi jäljelle, ellei muuta, niin verbi.

Ehkä Matteus-passio puhuttelee meitä sen vuoksi, että kuolleeseen Kristukseen on helppo uskoa. On helppo samastua opetuslapsiin, joiden elämän merkitys ja suunta eräänä perjantaina katosivat. Vaikeampaa on samastua niihin, jotka ylösnousemuksen ihmeen tai Damaskoksen tien näyn voimaannuttamina lähtivät henkensä kaupalla julistamaan evankeliumia.

Passio on yksi niitä teoksia, joiden kautta ja kanssa voimme työstää suuria elämänkysymyksiämme, jotka liittyvät esimerkiksi kuolemaan, tarkoitukseen, kärsimykseen ja aikaan. Ehkä passio, tai musiikki laajemmin, voi vastata Lagerkvistin eksistentiaaliseen kysymykseen, tai vähintäänkin esittää sille vastakysymyksen.

Topi Linjama