Masennus ja Schubertin sanattomat laulut

Pieneen harmiin auttaa iloinen musiikki, mutta suurta surua helpottaa parhaiten surumielinen musiikki. Reipastupa nyt -tyyppinen moti [tällasta muotoa nuoriso käyttää joskin lähinnä kielteisenä: "ei oo motii"] voi jeesata pienessä vastoinkäymisessä, mutta masentuneelle siitä ei ole apua.

Mutta Schubertin laulut: ne ovat niin vahvaa masennuslääkettä, että on suorastaan outoa, että niitä saa kuunnella ilman reseptiä. Otetaan esimerkiksi Moskovan konservatorion pianonsoiton lehtori Vladimir Sofronitsky (1901-61), jonka Dmitri Shostakovich (1906-1975) muistaakseni nosti Solomon Volkovin kiistellyissä muistelmissa pianistien korkeimpaan kategoriaan Maria Yudinan (1899-1970) rinnalle. Volkovin muistelmissa väitetään, että Stalinin kuollessa hänen levysoittimisessaan olisi ollut Yudinan soittama Mozartin A-duuri-pianokonsertto, mutta Yudina on nyt sivupolku.

Sofronitsky ei ole virtuoosi tai titaani, vaan tarkkojen tunnelmien ja soinnin hallinnan mestari. Korva on pianistin tärkein työkalu, ja Sofronitskyllä se on erittäin hyvässä kunnossa. Fraseeraus on poikkeuksellista: kuka muu uskaltaa fraseerata yhtä väkevästi Der Müller und der Bach -kappaleen avausjaksoa? Väliäänen melodia soi aika ajoin fortessa, säestysäänet pianissimossa, fraaseissa on itsevarmuutta ja huokailua, ja ne ovat omaleimaisia mutteivät eksentrisiä. Duuritaitteessa Sofronitsky käyttää pedaalia tavalla, joka tuo mieleen Heinrich Neuhausin (1888-1964) kuvauksen Sofronitskyn appiukon Alexandr Scriabinin (1872-1915) pedaalinkäytöstä.

Koska olen pianisti, en laulaja, pidän pianotranskriptioista alkuperäisiä lauluja enemmän, ja luulen myös ymmärtäväni niitä lauluja paremmin. Transkriptioissa teoksen tunnelma ja atmosfääri ovat laulua paljaampina, sillä ne eivät ole sidoksissa sanojen merkityksiin. Transkriptio on laulua vähemmän puhetta, enemmän musiikkia. Ehkä kaikkein kiinnostavin ja vaikein asia transkriptiossa on kuitenkin polyfonia ja eri äänten samanaikainen hallinta - asia, jonka Sofronitsky niin upeasti hallitsee.

Luulen, että kaikkia edellämainittuja muusikoita yhdistää vakava ja ainakin ajoittainen alakuloisuus. Masennusketju ulottuu Schubertista Lisztin kautta Sofronitskyn musiikkiluokkaan, ja alla soittavaan Yuja Wangiin (s. 1987). Tulkintani on, ettei masennus johdu siitä, että muusikot olisivat liian taitavia, vaan siitä, että he ymmärtävät niin paljon. Uppoutuminen musiikkiin - tai luova työ yleisemmin, kuten kirjailijaystäväni huomautti - altistaa uppoutujan yhä uusille maailmankuvan muutoksille. Toistuvat maailmankuvan murrokset vievät voimia: elämän sattumanvaraisuuden ja tarkoituksettomuuden vähittäinen paljastuminen altistaa masennukselle.

Vai mitä on sanottava Yuja Wangista, kun hän soittaa Schubertin laulun Gretchen am Spinnrade? Wang on supervirtuoosi, mutta eikö hän ole tässä myös nuori laulaja, joka ei kaipaa pelkästään rakastettuaan, vaan laajemmin merkitystä? Eikö tässä soita pianisti, joka näkee ja kuulee niin paljon, että on murtua taakan alla?

Topi Linjama