Bachin jalanjäljissä 25.-29.3.2024

Olin keväisessä Thüringenissä ja Saksissa oppaana Bach-reissulla, jonka järjesti Kalajoen kristillinen opisto. Tässä postauksessa kerron reissun päävaiheet omasta näkövinkkelistäni.

Leipzigin Tuomaskirkko.

Vaikeuksia menomatkalla

Aloimme suunnitella reissua hyvissä ajoin, mutta silti aikataulua jouduttiin loppusyksystä 2023 muuttamaan. Leipzigin kirjamessut sattuivat juuri palmusunnuntain viikonlopulle ja päätimme siirtää retken piinaviikolle.

Muu seurue, 22 henkeä, lensi Berliiniin maanantaina, mutta halusin ekologisista ja periaatteellisista syistä matkustaa maita pitkin. Ensin menin junalla Joensuusta Helsinkiin, missä olin yötä. Sieltä nousin laivaan sunnuntaiaamuna ja Tallinnasta matka jatkui Ecolinesin bussilla. Vilnaan asti kaikki sujui hyvin, mutta siellä sössin käsittämättömällä tavalla ja päästin bussin lähtemään Berliiniin ilman minua. Jäin iltaöiseen Vilnaan mukanani vain passi, kännykkä ja pankkikortti.

Bussi Tallinnan bussiasemalla.

Jouduin yöpymään Vilnassa. Jatkoin matkaa aamulla Flixbus-yhtiön autolla. Ostin lipun Berliiniin, mutta matkassa oli epäonnea: juutuimme Liettuan ja Puolan rajalle yli tunniksi, minkä jälkeen poliisi vielä pysäytti bussin. Ehkä kuljettaja yritti kuroa aikataulua umpeen ajamalla ylinopeutta. En ehtinyt Varsovasta lähtevään bussiin. Ecolinesin kanssa sovin, että haen matkatavarat perjantaina.

Jatkoin matkaa junalla, mutta taas kohtalo puuttui peliin: Poznanissa oli onnettomuus, minkä vuoksi jouduimme siirtymään yhden asemanvälin busseilla. Ystävällinen puolalaispariskunta antoi minulle villapaidan, kun palelin ilman takkia. Juna myöhästyi kolme ja puoli tuntia ja olin Berliinissä vasta puoli kahden jälkeen aamuyöllä.

Viiden jälkeen aamulla lähdin IC:llä Eisenachiin ja tavoitin muun seurueen hotelliaamiaiselta.

Bachin synnyinkaupunki

Ensimmäisenä kohteena oli Bachhaus, museo, joka on rakennettu Bachin syntymäkotina pidetyn rakennuksen yhteyteen. Nykyisin tiedetään, ettei Bach syntynyt juuri tuossa talossa, mutta ei se mitään, talo on silti samantyyppinen kuin Bachin synnyinkoti.

Eisenachin Bachhausin vanha osa.

Museo oli monipuolinen ja opas erinomainen. Talossa oli soittimia, Bachin ajan esineistöä ja muun muassa Bachin teologinen kirjasto. Kello yhdentoista konsertissa toinen opas soitti historiallisia kosketinsoittimia. Erityisen upeasti soi Johann Heinrich Silbermannin rakentama spinetti vuodelta 1765.

Silbermannin rakentama spinetti.

Puolilta päivin lähdimme bussilla kohti Leipzigia. Puolimatkassa pysähdyimme Weimariin syömään. Bach oli muusikkona Weimarin hovissa vuosina 1708-17. Weimarin linna on yhä olemassa, mutta linnankirkko taivaaseen kipuavine parvineen tuhoutui tulipalossa vuonna 1774.

Ennen Leipzigia pistäydyimme vielä Lützenissä. Tasaisten peltojen keskellä seisoo kappeli ja muistomerkki, joka on rakennettu Kustaa II Adolfin muistolle. Paikka oli kiinni, mutta ilmeisesti lähiaikoina sinne on aukeamassa isompi museo.

Museoita ja musiikkia Leipzigissa

Tiistai-iltana osa porukastamme kävi kuuntelemassa oppilaskonserttia Leipzigin Peterskirchessä. Ohjelma oli pitkä ja tasokas. Erityisesti mieleen painui James MacMillanin orkesteriteos Larghetto.

Koska matkatavarani olivat Berliinissä, ostin muutaman vaatekappaleen ja hygieniatarvikkeita. Takkia sain lainaan matkanjohtaja Nikolta.

Keskiviikkona käppäilimme soitinmuseolle. Matkalla pysähdyttiin paikalle, jossa oli kirkko vuoteen 60-luvulle saakka. 1200-luvulta peräisin ollut Paulinerkirche selviytyi toisen maailmansodan pommituksista, mutta ei enää DDR:n ajasta. Kirkko räjäytettiin parkkipaikan ja sosialistisen edistyksen tieltä toukokuussa 1968.

Soitinmuseossa saimme oppaaksi kitaransoittoa opiskelevan Jakobin. Hän esitteli meille museon laajaa kokoelmaa, jossa oli soittimia renessanssin ajalta aina 1900-luvun alkuun. Museossa on myös Heinrich Schützistä, jonka kasvot ovat nähneet 30-vuotisen sodan kurjuuden.

Surusilmäinen Heinrich Schütz. Edessä oikealla sinkkejä.

Museolta palatessa pistäydyimme Nikolainkirkossa. Siellä oli meneillään Tuomaskuoron ja Leipzigin Gewandhausin Johannes-passion harjoitukset.

Iltapäivälle olimme tilanneet urkuesittelyn Tuomaskirkkoon. Tuomaskirkon urkuri Johannes Lang, jonka soittoa voi kuulla vaikkapa täältä, esitteli meille ensin kirkon sivuparven barokkityyliset urut. Urkujen dispositio on otettu Eisenachin Georgenkirchen uruista, jossa kirkossa muuten palveli peräti neljä Bach-nimistä kanttoria peräjälkeen.

Retkellä mukana ollut konserttiurkuri Pauliina Hyry pääsi kokeilemaan sivuparven 61-äänikertaisia Woehl-urkuja ja soitti niillä meidän ja paikalle sattuneiden turistien iloksi Bachin fantasian g-molli. Sitten Lang esitteli vielä kirkon länsiparven romanttiset Sauer-urut ja soitti niillä improvisaation.

Tuomaskirkon urkuri Johannes Lang barokkityylisten Woehl-urkujen ääressä.

Keskiviikkona nautimme illallista Auerbachs Keller -nimisessä ravintolassa. Paikka oli tuttu niin Lutherille, Bachille kuin Goethelle, joka antaa Mefistoteleen ja Faustin lähteä maailmaa kiertämään juuri tästä viinikellarista.

Auerbachin kellari.

Torstaina oli vuorossa Bach-Museum, jossa muun muassa tutkitaan Bachin käsikirjoituksia. Saimme oppaaksi suomea puhuvan Joachimin, jonka suvulla oli jonkinlaiset yhteydet museon paikalla asuneisiin ihmisiin eli Bachien naapureihin. Suosittelen häntä oppaaksi, jos käytte Leipzigissa!

Ilta ja koko retki huipentui Johannes-passioon täpötäydessä Tuomaskirkossa. Tuomaskuoroa ja Gewandhausin muusikoita johti tuomaskanttori Andreas Reize. Lopussa ei kuultu aplodeja, vaan Tuomaskirkon kellojen soitto.

Tuomaskirkko. Johannes-passio on alkamassa.

Paluumatka sujui ilman ongelmia. Sain matkatavarat Berliinin Zentraler Omnibusbanhhofilta. Siellä olivat luentomuistiinpanot, silmälasit, takki ja muut kamppeet.

Olin ensimmäistä kertaa oppaana tällaisella matkalla. Kokemus oli (menomatkan sähläilyjä lukuun ottamatta) erittäin myönteinen. Porukka oli mukavaa, uteliasta ja omatoimista. Opin paljon Bachin ajasta ja elinympäristöstä ja reissu jäi sopivalla tavalla pintaraapaisuksi: näille seuduille täytyy joskus palata.

Jousisoittimia Eisenachin Bachhausissa.

Topi Linjama

Kirjoittaja on joensuulainen tietokirjailija

Mieli, kieli ja Goldberg-muunnelmat - luennot & konsertit Joensuussa tammikuussa

Kaksi kiinnostavaa luentoa ja konserttia on tulossa Joensuuhun tammikuussa.

La 20.1.24 Mieli, kieli ja musiikki

Luento klo 17, konsertti klo 18:30

Joensuun konservatorion suuri sali, Yliopistonkatu 4

Millaisia yhteyksiä musiikilla on kieleen, kommunikaatioon, tunteisiin sekä terveyteen, erityisesti mielenterveyteen? Näistä kertovat lääkäri-viulisti Matias Lahti ja puheterapeutti-pianisti Tiina Linjama.

Konsertissa luennon jälkeen duo esittää Mozartia, Ralph Vaughan Williamsia ja Edward Griegiä. Su 21.1. luentokonsertti kuullaan Kontiolahden seurakuntatalolla klo 15. Jyväskylässä luento ja konsertti kuullaan pe 12.1. klo 16 Hannikaissalissa (pääsymaksullinen, lisätietoja soivakeskisuomi.fi -sivuilta).

Tiina Linjama on puheterapeutti ja pianisti. Kuva: Roosa Tarvonen

Lääkäri Matias Lahti soittaa viulua. Kuva: Saima Myllärinen

La 27.1.24 Bach: Goldberg-muunnelmat

Luento klo 17, konsertti klo 18:30

Joensuun konservatorion suuri sali, Yliopistonkatu 4

Luennolla kerron, mistä Bachin Goldberg-muunnelmissa on kysymys ja oikaisen sen väärinkäsityksen, jonka mukaan teos olisi unimusiikkia. Myöhemmin tässä postauksessa kerron teoksesta muutaman sanan.

Ehkä kerron luennolla pari sanaa myös ensi kesän pyöräretkestä: aion tehdä Goldberg-muunnelmien muotoisen pyöräretken Suomessa. Teoshan on äärimmilleen venytetty ABA-muoto, aaria, 30 muunnelmaa ja taas aaria, eli pyöräilevälle musiikkitieteilijälle lähtö kotoa, 30 päivän pyöräretki ja paluu kotiin. Voit seurata matkavalmisteluita instagramissa @goldberg_pyorailyntaito

Pianisti Hannu Alasaarela soittaa muunnelmat konservatorion uudella Steinwaylla. Puhe oli, että teos kuullaan kaikkine kertauksineen. Alasaarela on levyttänyt teoksen ALBA-levymerkille. Pidän Alasaarelan soiton keveydestä ja elävästä agogiikasta.

Topi Linjama on tutkinut Bachia. Kuva: Toini Lahtinen

Hannu Alasaarela on levyttänyt Bachin Goldberg-muunnelmat. Kuva: Ville Hautakangas

Tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Aino ja Olla Teräsvuoren säätiö sekä Joensuun konservatorio ovat tukeneet tilaisuuksien järjestämistä. Luennot ovat osa Kriittisen korkeakoulun toimintaa. Luentojen ja konserttien välissä on kahviväliaika.

Bachin Goldberg-muunnelmista

Leipzigiin muuton jälkeen 1723 Bachin työskenteli etenkin kirkkokantaattien parissa. Vuosikymmenen lopulla painopiste siirtyi collegium musicumiin, jossa hän johti muiden teoksia. 1730-luvulla syntyi vielä sellaisia teoksia kuin Jouluoratorio, mutta Bachin kiinnostus luterilaista kirkkomusiikkia kohtaan oli selvästi hiipunut. Yhtenä syynä saattoi olla hankaukset työnantajien kanssa: Bach ei saanut käyttöönsä riittävää määrää riittävän laadukkaita muusikoita.

1740-luvulla Bachia näyttää kiinnostaneen abstrakti musiikki ja erityisesti polyfonia. Myöhäisteoksissaan hän tutki kaanonia ja fuugaa (Goldberg-muunnelmat, kanoniset variaatiot, Die Kunst der Fuge, Musikalisches Opfer).

Goldberg-muunnelmat on sävelletty kaksisormioiselle cembalolle. Teos on eräänlainen barokin klaveerimusiikin ensyklopedia: mukana on vanhaa kontrapunktia joka tuo mieleen Henry Purcellin ja Dietrich Buxtehuden, koristeellisia ja virtuoosisia osia, jotka tuovat mieleen François Couperinin ja Domenico Scarlattin sekä barokkitansseja eri puolilta Eurooppaa.

Teoksen teema, Aria, on yksinkertainen 32-tahtinen aaria, jota on verrattu italialaisen Girolamo Frescobaldin tyyliin. Vaikka aariassa huomio kiinnittyy melodiaan, silti bassokulku on se, mikä yhdistää muunnelmat toisiinsa. Tässä mielessä Goldberg-muunnelmat ovat aika etäällä jostain romantiikan ajan muunntelmateoksesta, jossa työstön kohteena on nimenomaan melodia.

Muunnelmien rakenne näyttää paperilla melko kankealta, etten sanoisi paperinmakuiselta: joka kolmas muunnelma on kaanon, ensin priimi, sitten sekunti-, terssikaanon ja niin edelleen. Mutta kun teosta kuuntelee, asiaa ei tule ajatelleeksi ehkä senkin takia, koska kaanoneita ei heti tunnista kaanoneiksi. Niissä on noonikaanonia lukuun ottamatta kaanonääniin liittymätön bassoääni. Lisäksi kaksi kaanonia, kvartti- ja kvinttikaanon, ovat peilikaanoneita (en tiedä, onko sanalle Spiegelkanon olemassa jokin vakiintunut suomennos), jossa toinen ääni on ensimmäiseen nähden peilikuva.

Rakennetta sekoittaa sekin, että teos jakautuu kahteen osaan, sillä puolivälissä kuullaan ranskalainen alkusoitto. Samoin esimerkiksi se, että 25. muunnelma on hidas ja pitkä.

Kaanonia edeltää usein virtuoosinen osa, jossa on näyttäviä käsien ristiinmenoja. Monet osista ovat barokkitansseja (sarabande, passepied, gigue, siciliano, ranskalainen alkusoitto). Viimeinen, 30. muunnelma, olisi loogisesti desiimikaanon, mutta Bach kirjoittaakin siihen quodlibetin, polyfonisen osan, johon hän on ympännyt kaksi oman aikansa kansanlaulurenkutusta.

Tähän teokseen siis sukellamme la 27.1. klo 17 Joensuun konservatoriolla. Tuskin maltan odottaa!

Topi Linjama

Kirjoittaja on joensuulainen musiikkitieteilijä ja tietokirjailija

Die Kunst der Fugen mysteeri

Taiga-kvartetti esitti Joensuun taidemuseolla eilen otteita Bachin Die Kunst der Fugesta. Pidin aluksi pienen puheenvuoron, jossa kerroin vähän jotain fuugasta ja illan teoksesta. Että mikä on teema, teeman inversio, diminuutio ja augmentaatio, ja millainen on kolmoisfuugan idea.

Istuin etupenkissä ja mietin, missä ja mikä tämä teos oikein on. [Nyt saattaa tulla vähän ufoa tekstiä, mutta kirjoitan, koska voihan olla, etten ole ainoa musiikkiinuskova.]

Jousisoittajien soittamat stemmat tuntuivat yhtyvän heidän yläpuolellaan joksikin, mitä voisi kutsua puhtaaksi musiikiksi tai musiikiksi sinänsä. Samaan aikaan jokin osa minussa - sanotaan vaikka sielu - haluaa jättää kehon ja kaiken aineellisen yhtyäkseen musiikkiin.

Viime kuukauden olen työskennellyt Bachin kantaattien parissa. Kantaateissa esiintyy melko usein duettotyyppi, jossa on sopraano edustaa sielua ja basso Jeesusta. He ovat rakastuneita, jotka odottavat taivaallisia häitään. Aarioissa on toisinaan kovinkin eroottinen sävy, mutta eroottisuus on kuitenkin sivuosassa: ihmisessä asuu kaipaus, jota mikään tämänpuolinen (ei edes täydellisen hyvä parisuhde) ei kykene täyttämään. Kaipuun kohteelle on annettu nimiä, mutta yhtä kaikki ne ovat vain pyrkimyksiä sanoittaa sellaista, mitä ei voi sanoittaa.

Minä annan kaipuulle nimen Die Kunst der Fuge. Uskon, että joskus kaipaus päättyy ja silloin yhdyn musiikkiin.

Laajennan näkökulmaa. Puhun Bachista näin, koska olen sen kanssa niin pitkään askarrellut. Aivan samanlaisia tuntemuksia löydän itsestäni, kun kuuntelen vaikkapa punakylkirastaan tai peltosirkun laulua. Jumala - tai musiikki - ei asu ihmiskäsin tehdyissä temppeleissä.

Arvostan tavattomasti muusikoita, jotka voivat välittää tällaista musiikkia meidän kuultavaksi. Näen heidät nimenomaan viestinvälittäjinä. He ovat ehkä peltosirkkua tietoisempia siitä, mitä tekevät, mutta musiikin vastaanottaja on viime kädessä se, joka antaa musiikille merkitykset.

Taiga-kvartetissa soitti viulistit Huba Hollókői (vas.) ja Sakari Tervo, sellisti Mea Halonen ja alttoviulisti Hans Lodders.

Topi Linjama

Kirjoittaja on joensuulainen musiikkitieteilijä ja tietokirjailija

Mitä Bach minulle merkitsee?

Tänä keväänä pääsen puhumaan Bachista luennoilla, jotka Kriittinen korkeakoulu ja Opintokeskus SIVIS järjestävät Joensuussa. Ensimmäisen luennon aiheena on musiikin retoriikka, toisen fuuga. Laitapa ti 4.4. ja ma 17.4. klo 17-19 kalenteriin. Paikkana on Joensuun pääkirjaston Muikku-sali.

Taustaksi luennoille kirjoitan muutaman rivin siitä, mitä Bach on minulle merkinnyt. Koska tekstistä näyttää tulevan aivan kamala muistelmateos, vedän vähän överiksi ja kutsun itseäni hetken aikaa sedäksi.

***

Setä muistelee: lapsuus klassisen musiikin ympäröimänä

Lapsuudessa sedän kotona soi piano.

"Melkein kaikki koko isosta perheestämme soitti pianoa, joka ei tosiaankaan ollut olohuoneessa, vaan kahden oven takana", setä muistelee.

Kuudennella luokalla opettaja oletti sedän sisarustensa tavoin soittavan pianoa. Opettaja taisi luulla, että setä valehtelee, kun hän sanoi, ettei osaa.

Setä oppi nuotit vasta 14-vuotiaana. Mutta sitä ennen setä oli ahkera musiikin kuluttaja.

"Kuuntelin klassista musiikkia radiosta, äänitin sitä C-kaseteille ja pyöritin soittimessani muutamaa omistamaani CD-levyä. Oli Bachia, Mozartia, Beethovenia, Johann Straussia, Dvořákia, Brahmsia, Chopinia sun muuta. Konserteissa ei käyty, koska uskonto", setä muistelee.

Kasiluokalla setä innostui pianonsoitosta tavattomasti. Hän soitti ensin kotona omin päin (aivan liian vaikeita kappaleita) ja hakeutui sitten musiikkikouluun. Yläasteen jälkeen setä piti välivuoden, jonka aikana hän suoritti pianonsoiton 3/3-tutkinnon, musiikin teoriat ja musiikkitiedot.

"Isällä oli pelisilmää, kun hän teki tällaisen ratkaisun mahdolliseksi", setä muistelee.

Välivuoden aikana setä pyykkäsi, teki ruokaa ja soitti pianoa.

"Aloitin pianonsoiton aamupäivällä heti herättyäni, tein välillä ruokaa ja jatkoin pianonsoittoa päivällisen jälkeen. Illalla saatoin jatkaa harjoituksia ulkorakennuksessa, missä oli kakkospiano. Monesti tuli soitettua 4-5 tuntia päivässä", setä muistelee.

Lukiossa setä jatkoi jonkin aikaa pianotunteja, mutta kemiat opettajan kanssa eivät kohdanneet, joten hän jätti tunneilla käynnin. Armeijan jälkeen setä alkoi opiskella musiikkitiedettä Jyväskylän yliopistossa ja tajusi, että pianotutkinnosta saisi sivuaineen. Setä pyrki ja pääsi konservatorion puolelle pedioppilaaksi ja suoritti pianosta C-kurssin.

Bachin erityisasema alkoi hahmottua sedälle vähitellen.

"Soitin tietysti nuorena Bachia - eihän siltä kukaan voi välttyä - ja olin lukenut, että Bach oli tärkeä lukemattomille säveltäjille hänen jälkeensä. Mutta romantiikan pianokirjallisuus, erityisesti Chopin, kiinnosti minua Bachia enemmän vielä opiskeluvuosina. Tein gradunkin varhaisromantiikan pianoimprovisaatioista", setä muistelee.

***

Bach lievitti kärsimystä

Se setä-pelleilystä. Palataan minä-muotoon.

Opintojen loppuvaiheessa muutin vaimoni kanssa Joensuuhun. Pidin paikallisessa kansalaisopistossa musiikkiluentoja ja vedin myös joitakin Matteus-passio-teemaisia luentoja kirkoissa. Sellainen mielikuva jäi, että ihmiset pitivät niistä. Bachin selittämiselle oli kysyntää.

Alkuvuodesta 2016 ystäväni, kolmen lapsen isä menehtyi syöpään. Suru tarttui niskasta, riepotteli ja heitteli. Huomasin kuuntelevani Matteus-passiota ja muistin, että tätä olen kuunnellut aiemminkin: ensin lapsena, kun äiti menehtyi ja sitten aikuisena, kun menetimme esikoispoikamme, jonka elämä jäi kuuden tunnin mittaiseksi.

Kuuntelin passiota ja itkin. Isoista lattiakaiuttimista kuuntelin lattialla selällään maaten myös muita Bachin teoksia ja tunsin fyysisesti, kuinka palikat sisälläni liikahtelivat kohdalleen.

Bach huojensi nuoruuden surussa.

Musiikki - saati Bach - ei ollut ainoa apu kriiseissä, mutta se oli yksi tärkeimmistä. Tutkijat osaavat kertoa, että musiikki lievittää kipua, vähentää stressiä ja ahdistusta ja saa aikaan tunteen, etten ole yksin, ja moni musiikin ystävä voi nämä vahvistaa.

Erityisen väkevästi nämä asiat ilmenevät mielestäni Bachin musiikissa. Minusta Bach ymmärtää poikkeuksellisen hyvin ihmisen psyykettä; hän tietää, millaisia psyykkisiä tapahtumia - tai sielunliikahduksia, joiksi niitä saatettaisiin barokin kielellä kutsua - kuulijan olisi hyvä käydä läpi ja kykenee muotoilemaan ne johdonmukaiseksi ja väkeväksi musiikiksi.

"Kärsimystä ei voi pyykäistä olemattomiin, mutta Bachia kuunnellessa voi tuntea, että joku on nähnyt kärsimykseni ja ottanut sen todesta", sanon kirjassani Johdatus Johannes-passioon.

Musiikki on tunteiden kieltä

Minulle musiikki on kieltä - ainakaan minä en pysty puhumaan, jos soitan pianoa - ja tarkemmin sanottuna tunteiden kieltä. Musiikki kertoo tunteista, herättää niitä, vie niihin ja puhdistaa niistä.

Tulkitsen omaa elämänhistoriaani siten, että musiikin avulla olen hakenut ja käynyt läpi tunteita, joille niukan tunneilmaisun ja olemattoman tunnesanoittamisen kulttuurissa ei ole ollut sanoja. Bach on ollut ystävä, joka on ottanut kädestä kiinni ja johdattanut vaikeiden tunteiden äärelle, jotta pääsisin sinuiksi niiden - ja viime kädessä itseni - kanssa.

Olennaista ei niinkään ole tunteiden nimeäminen, vaan niiden kokeminen ja hyväksyminen osaksi itseä. Mutta osaan kyllä nimetä joitakin tunteita, esimerkiksi surun. Suruun suostuminen, sen kohtaaminen ja läpikäyminen on ollut välillä varsin fyysistäkin, mutta lopputulema on jotakin sellaista, että suru on totta, se saa nousta esiin, se ei riko.

Bach-harrastuneisuuteni on vuosien mittaan edennyt yhä ammattimaisempaan suuntaan. Tärkeä etappi oli Kordelinin säätiön apuraha, jonka turvin saatoin keskittyä kirjoittamaan kirjaa Matkaopas Matteus-passioon, joka ilmestyi 2020. Tänä vuonna ilmestyi toinen kirja, Johdatus Johannes-passioon.

Mitä seuraavaksi - sitä en tiedä. Mutta Bach-matka jatkuu.

Tänä keväänä on alussa mainittujen luentojen lisäksi tulossa muun muassa Johannes-passion chatti-seuranta Yle Radio 1:n kanssa kiirastorstai-iltana. Pitkänperjantain iltana olen vieraana Radion sinfoniaorkesterin Matteus-passiokonsertin väliajalla.

Topi Linjama

Kirjoittaja on joensuulainen musiikkitieteilijä ja tietokirjailija, jolta on ilmestynyt kaksi Bach-aiheista kirjaa, Matkaopas Matteus-passioon (2020) ja Johdatus Johannes-passioon (2023)

"Heitetään arpaa, kuka sen saa"

Yksi Johannes-passion kiinnostavimpia kohtia on mielestäni episodi ristin juurella.

Evankelista Johannes (Joh. 19:23-25) kertoo, kuinka ristiinnaulittuja vartioivat sotilaat ottivat näiden vaatteet ja jakoivat ne neljään niin että kukin sotilas sai osansa. Jeesuksen ihokas oli saumaton, joten siitä sotilaat päättivät heittää arpaa. Johannes sanoo, että näin kävi toteen tämä kirjoitus: "He jakavat keskenään vaatteeni ja heittävät puvustani arpaa." (Ps. 22:19)

Johannes viittaa useassa kohdassa kirjoituksiin ja niiden täyttymiseen. Tunnetuin näistä on Jeesuksen "se on täytetty", jota Bach tarkastelee alttoaarian Es ist vollbracht verran. Kaikkiin profeetallisiin kohtiin Bach ei suinkaan tartu. Bach ohittaa hyvin lyhyesti vaikkapa kohdan, jossa Jeesus ristillä sanoo, että hänellä on jano.

Mutta sotilaiden arvanheitolle Bach antaa aikaa noin puolitoista minuuttia.

Roomalaiset sotilaat pelasivat mahdollisesti noppapeliä nimeltä tali, joka tunnetaan englanniksi nimellä knucklebones. Noppina voitiin käyttää esimerkiksi lampaan kanta- eli telaluita. Niitä oli helposti saatavilla ja ne olivat aika tavalla kuution muotoisia.

Peliä pelataan maassa istuen. Toinen käsi pidetään selän takana ja toisella heitetään nopat maahan. Kauimmaksi jäänyt otetaan käteen, heitetään se ilmaan, kaapataan nopeasti maasta mahdollisimman monta noppaa kouraan ja otetaan ilmasta putoava noppa samalla kädellä vielä kiinni.

Bachin mielessä on ehkä saattanut olla jokin toinen peli, mutta (noppa)peliltä kohtaus kovasti kuulostaa. Kuorokohtaus on neliääninen - sotilaitahan oli neljä - ja se on fuugamainen eli äänet tulevat sisään yksi toisensa perään ikään kuin sotilaat pelaisivat vuorotellen. Basso continuo soittaa nopeaa "arpakuutionpyörityskuviota". Sopraano laulaa lopussa korkean a:n - siinä kohdin voittaja kenties ratkeaa.

Banaali ja ylevä

Bach on kuin elokuvaohjaaja, joka kesken kiivaimpien juonenkäänteiden tarkentaa yllättäen kameran banaaliin ja yhdentekevään seikkaan. Jumala itse kantaa ristillä maailman syntiä, mutta sotilaita ei voisi vähempää kiinnostaa. Heillä on peli kesken.

Miksi Bach tekee näin? Mitä hän haluaa sanoa?

En tietenkään tiedä, mutta spekuloin.

Passiossa Bach eläytyy kaikkien henkilöiden, myös sotilaiden tilanteeseen. Sotilaiden näkökulmasta kolmen ristiinnaulitun vartioiminen oli kenties pitkäveteinen tehtävä. Odottaa kukkulalla, että kuolemaantuomitut kuolevat. Pelaaminen toi tehtävään vaihtelua ja auttoi ajan tappamisessa. Uhkapelit olivat Rooman armeijassa kiellettyjä, mikä saattoi tuoda peliin panoksen - siis ihokkaan - lisäksi oman jännityksensä.

Vaikka Jeesuksen lunastus ei heitä kiinnostanut, se silti kristinuskon mukaan koskee myös heitä. Jeesus kantoi maailman synnin, ei pelkästään osaa siitä. Vihjaako Bach, että myös me saatamme olla sotilaiden kaltaisia; että myös me kiinnitämme huomion viihteeseen ja ajanvietteeseen, vaikka Kristus kärsii vieressä?

Arvanheittokohtaus on arkipäiväinen (vaikka Bachin musiikki on mestarillista). Se tuo mieleen Lutherin, joka lainasi kansan renkutuksia koraalisävelmiksi. Ne olivat ihmisille tuttuja. Eikä Paholaisella ollut Lutherin mielestä omistusoikeutta hyviin sävelmiin.

Bachin Goldberg-muunnelmien viimeinen muunnelma on quodlibet, muoto, jossa yhdistetään kaksi tai useampia suosittuja sävelmiä kontrapunktiseksi kudokseksi. Toisessa renkutuksessa sanotaan, että "olen ollut niin kauan poissa luotasi, tule lähemmäs, tule lähemmäs" ja toisessa, että "kaali ja nauris ajavat minut tiehensä, mutta jos äitini laittaisi lihaa, saattaisin jäädä". Muunnelmat ovat ikääntyneen säveltäjän kynästä vuodelta 1741/42, mutta jo vuodelta 1707 tiedetään hää-quodlibet BWV 524.

Quodlibet on sävellysmuotona humoristinen ja siinä on usein arkipäiväinen ja triviaali - hienosti sanottuna banaali - vivahde. Banaali on mielestäni oikea sana kuvaamaan myös arvanheittokohtausta. Banaalius korostuu, kun tapahtumien taustana on ristillä kuoleva Jeesus. Vähän kuin pelattaisiin pokeria kirkon alttarilla.

Arvanheittokohtauksessa ollaan jalat maassa, kiinni arjen turhanpäiväisissä asioissa. Mutta Bach ei moralisoi tai sano, että se olisi huonoa tai väärin. Minulle jää kohtauksesta sellainen tunne, että Bach hyväksyy Lutherin tavoin banaalin osaksi ihmiselämää. Samat ihmiset puhuvat kaunopuheisesti Jumalasta ja nauravat pieruvitseille.

Bach lukee Fingerporin, jossa Jumala tempaisee pari olutta. Kuva: faceapp

Loppuun vielä tuo kuorokohtaus.

Topi Linjama

Kirjoittaja on joensuulainen musiikkitieteilijä ja tietokirjailija, jolta on ilmestynyt kaksi Bach-aiheista kirjaa, Matkaopas Matteus-passioon (2020) ja Johdatus Johannes-passioon (2023)

Johannes-passio, Bachin rohkein teos

Tässä postauksessa kerron, millainen teos Bachin Johannes-passio on ja mitä opin, kun kirjoitin siitä kirjan.

Mikä on Johannes-passio?

Passiot olivat suosiossa protestanttisen Saksan alueella 1700-luvun alussa. Osa tuon ajan passioista oli lähinnä hengellistä viihdettä, mutta Johann Sebastian Bachin (1685-1750) passiot olivat kirkon kovan luokan käyttömusiikkia. Passioita esitettiin Leipzigin kirkoissa pitkänäperjantaina.

Bachin kahdesta säilyneestä passiosta Johannes-passio on varhaisempi, dramaattisempi, impulsiivisempi ja lyhyempi. Se esitettiin ensi kerran Leipzigin Nikolainkirkossa pitkänperjantain vesperissä vuonna 1724. Sitä pidettiin pitkään Matteus-passion (1727) harjoitustyönä, vaikka jo Robert Schumann ymmärsi, kuinka mestarillisesta teoksesta on kysymys.

Johannes-passion juoni rakentuu Johanneksen evankeliumin 18. ja 19. lukujen varaan, joissa kerrotaan Jeesuksen viimeisistä päivistä. Evankelistan osuudet laulaa tenori, Jeesus on basso. Kuoro tulkitsee juutalaisten repliikit.

Koraalit tuovat teokseen seurakunnan hartauden harjoittamisen näkökulman. Lisäksi teoksessa on runoteksteihin pohjautuvia aarioita, ariosoja ja kuoro-osia.

Draamasta rauhaan

Johannes-passion alkukuoro Herr, unser Herrscher on läntisen taidemusiikin dramaattisimpia avausosia. Vellovat jouset, puupuhallinten riipivät dissonanssit ja kuoron Herr-huudot tempaavat kuulijan mukaan ristintien tapahtumiin.

Bachin tekstiratkaisu on poikkeuksellinen: kärsimystielle lähdetään laulamalla ylistystekstiä Psalmista kahdeksan. Alkukuoron B-taitteessa viitataan kärsimykseen ja alhaisuuteen, ja sen jälkeen alku kerrataan. Jotkut tutkijat näkevät tässä viittauksen Johanneksen evankeliumiin, jossa Sana tulee lihaksi, oli meidän keskellämme ja nousi takaisin kirkkauteen.

Kansanjoukkojen kuorokohtaukset antavat Johannes-passiolle kiihkeän yleisilmeen. Kiihkeys ei ole Bachin keksintöä, vaan se nousee evankeliumista. Johannes puhuu "juutalaisista", ei "kansasta", kuten Matteus. Johanneksen evankeliumin kirjoittamisen aikaan kristinusko oli jo erkaantunut juutalaisuudesta.

Johannes-passion aariat ovat suhteellisen lyhyitä, ja levollisia hiljentymisen hetkiä on vähän. Matteus-passion pitkiin aarioihin voi verrata lähinnä aariaa Erwäge.

Passion aikana kuulija johdatellaan monenlaisten tunnetilojen läpi. Valoisinta puolta edustaa passion alkupuolella kuultava sopraanoaaria Ich folge dir gleichfalls. Tenoriaariassa Ach, mein Sinn katumus saa melkeinpä väkivaltaisia piirteitä. Loppupuolen sopraanoaariassa Zerfließe, mein Herze laulaja on joutunut lohduttoman surun valtaan.

Teos voisi loppua Ruht wohl -kuoroon, jossa Jeesuksen luille lauletaan, että "levätkää rauhassa". Mutta Bach astuu askeleen etäämmälle haudan surusta ja antaa lopuksi äänen seurakunnalle. Loppukoraali Ach Herr, laß dein lieb Engelein on meidän virsikirjassamme (VK 376:3) ja siinä sanotaan näin:

"Kun päättyy kerran matkani, / lähetä, Herra, enkeli / luoksesi minut tuomaan."

Virsikirjan kauneinta kuolemaa käsittelevää runoutta, sanoi runoilija Niilo Rauhala tästä Paul Stockmannin virrestä.

Johannes-passio rohkaisee toimintaan

Sain idean kirjaani Johdatus Johannes-passioon vaimoltani ja tyttäreltäni, jotka lauloivat viime vuonna Johannes-passiota Joensuussa. Passioillan jälkeen he kysyivät iltateellä, miksi en tekisi tästä passiosta samantapaista kirjaa kuin Matteus-passiosta. Kannen väri, kirjan nimi ja rakenne olivat jo valmiina.

En yrittänyt tehdä puhdasta tietokirjaa, vaan lähdin tutkimaan passion ja elämän välistä suhdetta. Kysyin, mitä Johannes-passio voi tämän päivän ihmiselle merkitä ja miksi se puhuttelee niin väkevästi vielä kolmen vuosisadan jälkeen. Samalla pohdin kristinuskon suurta tarinaa ja sekä Bachin että omaa suhdettani siihen.

Ajauduin tässä kirjassa aiempaa enemmän teologian alueelle. Ymmärsin, että Johanneksen ja synoptisten (eli niiden muiden) evankeliumien kuvaama Jeesus ovat eri asia. Synoptikot kertovat, mitä Jeesus teki ja opetti, Johannes, mitä hän oli ja mitä hän merkitsi.

Johanneksen evankeliumi on muita evankeliumeita myöhäisempi. Sen kirjoittajan yhteisö oli irtautunut juutalaisuudesta ja mielsi juutalaiset "heiksi". Jos minulta kysytään, niin sanoisin irtaantuminen olleen kivulias - sen verran vahvoin sanankääntein juutalaisista evankeliumissa puhutaan (ks. esim. Joh. 8:44).

Edellisessä kirjassani - Matkaopas Matteus-passioon - tunsin jääväni hetkeen, jolloin kuollut Jeesus makaa haudassaan. Matteuksen Jeesus on lihaa ja verta, hän hikoilee verta ja huutaa ristillä epätoivoaan. Johanneksen Jeesus on Jumala, joka ei osoita kärsivänsä. Hän tietää kaiken ennalta ja toteuttaa Isänsä antaman tehtävän.

Koska Johanneksen Jeesus ei vaikuta kuin osittain ihmiseltä, huomio kiinnittyy enemmän tarinaan ja suunnitelmaan: mistä on kysymys tarinassa, jonka tärkein ja käsittämättömin hetki on ylösnousemus?

Johannes-passion draama ja ulospäin suuntautunut energisyys ohjasivat ylösnousemusajatukset jotenkin näin: Synnin olemus on itseensä käpertyminen, sanoo Luther. Kristinuskon kertomuksen mukaan Jeesus vapautti meidät synnistä - siis itseensä käpertymisestä. Viesti on, että olemme vapaita kahleista, jotka estävät meitä avautumasta maailmalle ja tekemästä sitä mitä pidämme oikeana.

Topi Linjama

Kirjoittaja on musiikkitieteilijä, joka on julkaissut kaksi Bach-teemaista kirjaa, Johdatus Johannes-passioon (Basam 2023) ja Matkaopas Matteus-passioon (Basam 2020)

Adventtikantaatti BWV 62: odotusta ja valmistautumista

Meillä on erilaisia tapoja torjua syksyn pimeyttä. Joku lähtee etelään, toinen sytyttää kirkasvalolampun, kolmas juoksee. Itse turvaudun muutamiinkin eri keinoihin, joista yksi on luterilainen koraali - tietenkin J.S. Bachin työstämänä.

Adventti, luterilaisen kirkkovuoden alku, on ovella. Neljä vuotta sitten kirjoitin Bachin Weimarin aikojen adventtikantaatista Nun komm, der Heiden Heiland BWV 61 ja aloitin tekstillä kantaattisyklin, kantaattikirjoitusten sarjan, johon tuli kuutisenkymmentä postausta. Kaksi vuotta sitten tein postauksen koraalista Nun komm, der Heiden Heiland, jonka ensimmäisellä säkeistöllä kantaatti alkaa.

Saman Lutherin adventtikoraalin pohjalta Bach teki alkutalvesta 1724 koraalikantaatin BWV 62. Siitä seuraavassa muutama sana.

Sana adventti tavataan jo Agricolan teksteissä. Sanassa, joka on tullut meille latinasta, on kaksi osaa, etuliite ad, luo, kohti, ja verbi venire, joka tarkoittaa saapumista tai tulemista, kerrotaan Kotuksen sivuilla.

Adventtina laulettiin Leipzigissa koraalia, jossa der Heiden Heiland, pakanoiden pelastaja, tulee meidän luoksemme. Samaan aikaan pelastaja ei ole vielä tullut, sillä adventtina odotamme Jeesuksen syntymää. Kas tässä meillä kuva kristityn elämästä: toisaalta Jeesus on jo täällä, tässä ja nyt meidän keskellämme, toisaalta kristitty odottaa täyttymystä, jolloin hän näkee Vapahtajansa kasvoista kasvoihin.

Bach luo kantaattinsa alkukuoroon odotuksen vihjaamalla koraaliin. Koraalin ensimmäinen säe kuullaan bassossa alun soitinjaksossa, mutta se saattaa hukkua muun hälyn alle. Vapahtaja on jo täällä, jouluruuhkissa ja pikkujouluissa, vaikka emme sitä välttämättä tajua, kuule tai näe.

Myös kuoro aloittaa koraalia enteilevillä kuvioilla, kunnes sopraanot laulavat koraalia pitkissä aika-arvoissa. Hassu juttu, että vaikka alkukuoron sävellaji on h-molli, tunnelma ei ole "yksinäinen ja surullinen" (Charpentier 1690) eikä "eriskummallinen, haluton ja melankolinen" (Mattheson 1713).

Soitinritornelloissa toistuu motiivi, jossa on yksi kahdeksasosa ja kaksi kuudestoistaosaa. Albert Schweitzer kutsui tätä daktyylikuviota sanalla Freudenmotiv, ilomotiivi, sillä Bach käyttää usein tätä kuviota kuvatessaan ilon affektia. Tyypillisesti kuvio on nouseva, sillä ilo suuntautuu pikemminkin ylös kuin alas.

Koraali on musiikillisesti kehysmuoto, jossa ensimmäinen ja viimeinen säe ovat samankaltaiset. Bach täydentää ABA-muodon vielä kertaamalla viimeisen fraasin jälkeen alun soitinjohdannon.

Tenoriaariassa Bewundert, ihr Menschen ihmetellään suurta mysteeriä: suurin hallitsija ilmestyy maailmaan, taivaan aarteet avataan ja meille annetaan jumalaista mannaa. Ja siveys, die Keuschheit, ei ollenkaan saastu. Mitä tämä tarkoittaa?

Kun kyse on koraalikantaatista, myös aarioiden taustalla häämöttää Lutherin koraali, tenoriaarian tapauksessa sen toinen ja kolmas säkeistö. Lutherin tekstin taustalla puolestaan on Pyhän Ambrosiuksen jouluhymni Veni redemptor gentium 300-luvulta eli siveyskysymyksiä on tarkasteltava tuon ajan kulttuuria vasten. Mielelläni jätän keskustelun neitseestä syntymisestä ja muusta sellaisesta niille, joille asialla on jotakin merkitystä. Virren (VK 16:3) suomennoksessa Maskun Hemminki ohittaa siveyskohdan näin: "Synnittä on syntynyt, / synnittä myös elänyt,..."

Bassoresitatiivissa mainitaan Juudan sankari - sama hahmo, joka syöksyy esiin Johannes-passiossa kesken passion intiimeimmän kohdan, alttoaariassa Es ist vollbracht.

Bassoaaria Streite, siege, starker Held on taisteluaaria, jossa sankari taistelee meidän puolestamme. Tässä onkin aika hankalia nopeita kuvioita ja isoja hyppyjä laulettavana!

Seuraava osa on resitatiivi, joka on kirjoitettu sopraanon ja alton duetoksi. Harvinainen ratkaisu! Omat ajatukseni se vie Bachin joulumusiikkiin, tarkemmin sanoen ehkä Magnificatin tertsettoon.

Lopuksi koraalin viimeinen säkeistö, joka on doksologia, ylistyslaulu.

Käykäämme kuuntelemaan alankomaalaisten upeaa esitystä.

Topi Linjama