Taulumäki

Kiirastorstai, kello lähestyy kuutta illalla. Ilma on kirkas, hanki puhdas kuin kalliohauta.

***

Eilen istuin Taulumäen kirkon parvella Jyväskylässä odottelemassa konsertin alkua. Ihmettelin paitsi sitä, että Jyväskylässä kaikki kaupunginorkesterin konsertit tapaavat olla loppuunmyytyjä, myös sitä, kuinka suurta on ihmisten kaipuu hiljentymään sakraaliin tilaan hengellisen musiikin äärelle.

Ohjelmassa oli Matteus-passio. Odotin esitystä suorastaan lapsellisen innostuneesti ja mietin, miksi. Huomasin hämmästyksekseni, että vaikka kirjoitan Matteus-passiosta kirjaa ja olen kuullut passion tallenteilta varmasti toistasataa kertaa, katsonut lukuisia kertoja yuutuubista ja soittanut sen moneen kertaan pianolla läpi, niin en ole koskaan kuullut teosta livenä. Kiitos Jyväskylä Sinfonialle ja kaikille esiintyjille tästä ainutlaatuisuudesta!

Sitten käärin musiikkikriitikonvillapaitani hihat.

Passio joko seisoo tai kaatuu evankelistan mukana; tylsä evankelista pitkästyttää kuulijat, eläytyvä pitää intensiteetin yllä. Jussi Salonen kuuluu ehdottomasti jälkimmäisiin.

Amerikkalainen Kevin Greenlaw esitti Jeesuksen osan ja bassoaariat. Meni hetki, ennen kuin hyväksyin Greenlaw’n hieman teräksisen baritonisaundin, mutta sitten aloin nauttia. Hieman samoin kävi altto Erica Backin kohdalla: jos korva on tottunut alttoon tai kontratenoriin, mezzosopraanon fakkia ei heti sulata. Backin lämpimän kiinteä ääni sopi tähän kattaukseen mainiosti.

Aika lailla passion kultaisen leikkauksen kohdalla on sopraanoaaria Aus Liebe. Aivan enkelillisesti lauloi Tuuli Lindeberg tämän aarian, joka on kuin hiljainen ruusutarha vihamielisten joukkojen valtaamassa kaupungissa.

Jyväskylä Sinfonia ja kamarikuoro Cantinovum hoiti hommansa mallikelpoisesti. Erityisesti ykkösorkesterin oboe- ja huilusoolot lämmittivät mieltä. Kuoron ääntämyksessä kiinnitti paikoin huomiota saksan kapean e:n puuttuminen (esimerkiksi sanoilla Wege ja Pflege koraalissa Befiehl du deine Wege). Gambasoolot soittanut Markku Luolajan-Mikkola herättää eloon kaiken, mitä hän soittaa.

Kapellimestari Ainars Rubikis piti esityksen hyvin koossa. Johonkin puuttuakseni puutun koraaleihin: Alkukuoron ripienosopraano ei noussut muun tekstuurin yläpuolelle, kun sen esittämisestä vastasi sopraanosolisti. Oli hieno ratkaisu esittää koraali Wenn ich einmal soll scheiden ilman säestystä. Sen sijaan Mir hat die Welt trüglich gericht’t oli mielestäni turhan julistava.

***

Kiirastorstai, ilta ja yhdestoista hetki. Pienehkö seurue nauttii illallista opettajansa kanssa. Opettaja on juuri kertonut, että yksi heistä on kavaltava hänet. Ystävät tulevat hyvin surullisiksi, sehr betrübt, ja Bach siirtyy puhtaasta C-duurista huonosti soivaan b-molliin. Kohta on aika lähteä Getsemanen puutarhaan, jossa seurue on yöpynyt kuluneet viikot, sillä kaupunki on tupaten täynnä pääsiäisjuhlavieraita. Tulee kipu ja kauhu, mutta myös koraali Was mein Gott will, das g’scheh allzeit.

Suurta juhlaa teille, ihmiset.

Topi Linjama

Kahdeksan laulua hullulle kuninkaalle

En ole sairas. Minua hermostuttaa. Tietänette, mikä minua vaivaa.

Viime päivinä olen lukenut kahta hulluutta sivuavaa kirjaa, Pauliina Rauhalan Synninkantajia ja Hannu Lauerman Pahuuden anatomiaa. Rauhalan kirjassa erään henkilön persoonallisuus jakautuu joksikin aikaa ja palautuu sitten yhdeksi. Kohtaus on yhtä vaikuttava kuin Taivaslaulun psykoosikohtaus. Lauerma puolestaan puhuu hulluudeksi määriteltyjen oireiden syistä ja korostaa sitä, että läheskään kaikki psykiatriset häiriöt eivät ole "elämisen ongelmia" - jollainen Rauhalan kirjan henkilön häiriö oli - vaan monet niistä palautuvat esimerkiksi biokemiaan ja neurologiaan.

Maailma on sinikeltavihreä kuin kahlitun mustelma. Ajattelen jumalaa. Jumalakin on kuningas.

"Hullu kuningas", Englannin Yrjö III (1738-1820), vietti vanhuudenpäivänsä pakkopaidassa Windsorin linnassa. On arveltu, että hänellä olisi ollut perinnöllinen sairaus nimeltä porfyria, joka usein puhkeaa vasta aikuisiässä ja jonka oireisiin voivat kuulua muun muassa epileptiset kohtaukset.

Sir Peter Maxwell Davies kirjoitti kuninkaan ja Randolph Stow tekstin pohjalta teoksen Kahdeksan laulua hullulle kuninkaalle, jonka ÄÄNI-kollektiivi ja baritoni Benjamin Kirk esittivät eilen Joensuussa. Ennen konserttia hulluustutkija Anna Kinnunen teki arvokkaan huomion: hulluudeksi tulkitut asiat kertovat kunkin ajan normaalista. Ehkäpä kuninkaan porfyriasta johtuneet epileptiset kohtaukset tulkittiin hänen mielen järkkymiseksi?

Harvoin kuulee mitään näin vahvaa musiikkia, ja harvoin musiikki vie yhtä vahvasti mielen kellareihin kuin tämä teos.

Mitä kellareissa on? Olipa se mitä hyvänsä, ainakaan se ei tartu.

Oletpas sinä sievä poika, ensi kuussa annan sinulle kaalin. Avatkaa ovi! Kuka on varastanut avaimen? Ah! Valtakuntani on käärmeitä ja tanssia, valtakuntani on lukkoja ja luikertelemista.

Maxwell Daviesin teos ohjaa kuulijan ihmisenä olemisen ytimeen: mitä on psyyke ja mielen terveys, voimmeko hallita mieltämme, entä jos jokin hallitsematon voima rikkoo mielen tai ottaa sen hallintaansa? Nämä mahdollisuudet ovat olemassa, mutta mitä paremmin tuntee omat kellarinsa, sitä vähemmän sieltä todennäköisesti nousee mörköjä.

Lohduttautukaa, oi kansani, lauluin ja tanssiaskelin, maidon ja omenain kera.

Onko oikein kuvailla musiikin tai taiteen keinoin hulluudeksi nimettyä ilmiötä? Totta kai on. Entä onko oikein käsitellä tietyn historiallisen henkilön "hulluutta" ja jos on, niin kenen "hulluutta" voidaan julkisesti käsitellä ja millä keinoin?

Musiikin tekemisen eettisyys on kysymys, jota tarvitsee pohtia melko harvoin.

Jopa minä, kuninkaanne, olen harkinnut pahuutta.

ÄÄNI-kollektiivin sellisti kertoi, että harjoituksissa oli käyty läpi monenlaisia tunteita. Välillä oli naurettu, välillä itketty. Hän sanoi tuntevansa kuningasta kohtaan sääliä ja hellyyttä. Myös minusta Maxwell Davies lähestyy aihetta hienovaraisesti; kuningasta ei pilkata, hänen sairauttaan ei selitellä, puolustella, väheksytä eikä varsinkaan ohiteta.

En tiedä, millainen asema Maxwell Daviesin teoksella on, mutta itse olisin taipuvainen lukemaan tämän 1900-luvun sadan tärkeimmän teoksen juokkoon.

Kannattaa kuunnella ja katsella keskittyneesti koko teos. Rankkaa kamaa. K18.

Lainaukset Maxwell Daviesin teoksesta ovat suomentaneet David Hackston ja Iko Raatikainen. Kuin Daniil Harmsia ilman ironiaa ja sarkasmia.

JK. Palatakseni blogin otsikkoon myös Jeesuksesta tehtiin narri ja hullu, itse asiassa hän oli hullu sekä oman aikansa kriteereillä että niillä kriteereillä, jotka meillä on nykyisin käytössä. Jos Jeesus inkarnoituisi tämän päivän Suomeen, hänet vietäisiin suurella todennäköisyydellä psykiatrin puheille. Jos hänet katsottaisiin vaarattomaksi, hän luultavasti voisi jatkaa avohoidossa.

Topi Linjama

Ich lasse dich nicht

Bachin motetin BWV Anh. 159 sanat kuuluvat seuraavasti:

Ich lasse dich nicht, du segnest mich denn,
Mein Jesu ich lasse dich nicht, du segnest mich denn!

Weil du mein Gott und Vater bist,
dein Kind wirst du verlassen nicht,
du väterliches Herz!
Ich bin ein armer Erdenkloß,
auf Erden weiß ich keinen Trost

En päästä sinua, ellet siunaa minua (1. Moos. 32:26),
Jeesukseni, en päästä sinua, ellet siunaa minua.

Koska sinä olet Jumalani ja Isäni,
et hylkää lastasi,
sinä isällinen sydän!
Olen köyhä maan murena,
enkä tiedä lohtua maailmasta.
[suom. TL]

Tämä on yksinkertaisuudessaan poikkeuksellista Bachia. Alkuosa on rytmisesti niin simppeliä taak-ka-tam -kuviota, että kuulija aivan jo epäilee, että onko tämä lainkaan JSB:n tekemää, mutta tutkijoiden mukaan tämä ilmeisesti kuitenkin on Bachia noin vuodelta 1712. Samaan aikaan musiikki on syvälle uppoavaa ja järkyttävän kaunista.

Kohdassa 2'03 ilmestyvä napolilainen sointu vihjaa siihen, että nyt siirrytään toiseen jaksoon. Muiden äänien säestäessä sopraanot laulavat jumalaisen puhtaasti koraalin Warum betrübst du dich, mein Herz ("Miksi olet tullut murheelliseksi, sydämeni") kolmannen säkeistön.

Jos motetti on yksinkertainen, samaa ei voi sanoa samaan koraaliin pohjautuvasta kantaatista BWV 138 syyskuulta 1723. Perussävy on kuitenkin molemmissa samantapainen: tunnistetaan murhe ja tarjotaan siihen lohtua, ei tyrkyttäen, vastauksia ennalta tietäen, vaan pikemminkin läsnäolon kautta.

Joskus ajattelen, että tunteet ovat lauma eläimiä. Toiset tunteet ovat sellaisia eläimiä, joiden seurassa on mukava olla. On ystävällinen, rapsuteltava koira, kohteliaan etäinen alpakka, sympaattinen siili. Jotkut ovat sellaisia, joiden kanssa on täytynyt opetella olemaan: äkkiseltään inhottava käärme, arvaamaton iso kissapeto, vaikeasti ymmärrettävä pistiäinen.

Voin ehkä vähän ohjailla näitä eläimiä vaikkapa musiikilla, mutta täysin en kykene niitä hallitsemaan. Niillä on omaa tahtoa ja ne käyttäytyvät logiikalla, jota en aina ymmärrä. Parhaiten niiden kanssa tulee toimeen, kun hyväksyy koko lauman sellaisenaan. Sen sijaan, että yrittää estää niitä ilmestymästä, antaa niiden olla, katselee niitä, ei yritäkään kahlita niitä, vaan pyrkii ymmärtämään niiden käyttäytymistä.

Warum betrübst du dich, mein Herz? En tiedä, mutta lass es so sein.

Topi Linjama

Miehet ei itke, vai itkeekö

Itkeminen herättää myötätuntoa ja auttamisen halua. Se on ihmisyyden jakamista. Kuvia itkevistä ja heitä lohduttavista nähdään luonnonmullistusten, sotien ja terrori-iskujen yhteydessä.

Lapset osaavat itkeä hyvin monenlaisissa yhteyksissä, mutta monilta aikuisilta, erittäinkin meiltä miehiltä, itkemisen kyky tuntuu kadonneen. Itkua ei kuitenkaan yleensä ottaen kannata estää tai hävetä, sillä itkeminen on normaalia ja hyödyllistä.

"Jos itkettää, kyyneleitä ei ole hyvä pidätellä loputtomiin, sillä itkun pidättäminen on kova stressi keholle ja mielelle. Jatkuvasta tunteiden patoamisesta voi olla seurauksena esimerkiksi lihasjännityksiä tai päänsärkyä", sanotaan tässä jutussa.

Lueskelin Ian Bostridgen kirjaa Schubertin talvinen matka. Laulun Gefrorne Tränen, Jäätyneet kyyneleet, kohdalla kerrotaan seuraavaa: "Winterreise sävellettiin aikana, jolloin ylenpalttiseen kyynelehtimiseen suhtauduttiin jo hiukan epäillen. Niin sanottu tunteiden aika, 1700-luvun puolivälistä vuosisadan loppupuolelle, oli tulvinut kyyneleitä. Sitä ennen vuolas itkeminen oli kuulunut esimerkiksi pietistiseen uskoon", sanoo Bostridge ja mainitsee esimerkkinä Bachin kantaatin Weinen, Klagen, Sorgen, Zagen.

Kantaatti on Bachin varhaistuotantoa ja sen alkukuoro (ja siitä hic et nunc tehty suomennos) kuuluu seuraavasti:

Weinen, Klagen,
Sorgen, Zagen,
Angst und Not
sind der Christen Tränenbrot,
die das Zeichen Jesu tragen.


Itku, valitus,
suru, vavistus,
pelko ja hätä
ovat kristityn kyyneleinen leipä,
ne kantavat Jeesuksen merkkiä.
[suom. TL]

Samasta kuorosta Bach pienin muutoksin työsti Crucifixus -osan kirkkomusiikilliseen omaelämäkertaansa, h-molli-messuun.

Pietismin kyyneleistä ei ole kuin kukonkiekaisu Raamattuun, jonka kuuluisin itkevä mies lienee apostoli Pietari, yksi kristikunnan esi-itkijöistä. Pietari esiintyy yhdessä kauneimmista synnintunnustuksista:

Oi sinä kaikkein armollisin, ristiinnaulittu Herra Jeesus Kristus. Armahda minua, vaivaista syntistä, ja katsahda puoleeni laupeutesi silmillä, niin kuin sinä katsoit Pietariin, kun hän oli sinut kieltänyt, ja niin kuin sinä katsoit syntiseen naiseen fariseuksen huoneessa ja ryöväriin ristinpuussa. Ja anna minulle pyhä armosi, että minä niin kuin Pietari itkisin syntejäni, niin kuin syntinen nainen sinua sydämestäni rakastaisin ja ryövärin kanssa saisin katsella pyhiä kasvojasi taivaissa iankaikkisesti.

Raamatun lyhin jae taitaa olla Joh. 11:35: "Jeesus itki." Ehkä tällä alleviivataan Jeesuksen inhimillisyyttä.

Pietarin ja Jeesuksen lisäksi kovin montaa itkevää miestä ei uudesta testamentista löydy. No, onhan tietenkin Paavali, joka Apostolien tekojen (luku 20) mukaan sanoi jäähyväispuheessaan Efeson seurakunnan vanhimmille, että "kolmen vuoden ajan olen lakkaamatta, yötä päivää kyynelsilmin opastanut itse kutakin teistä", mutta Paavalista ei suinkaan aina tiedä, milloin hän astuu retoriikan puolelle.

Vanhassa testamentissa itkevät lähes kaikki vähänkään tärkeämmät miehet. Veljilleen itsensä ilmaissut Joosef "puhkesi itkemään niin suureen ääneen, että egyptiläiset faraon hovia myöten kuulivat sen" (1. Moos. 45:2). Abraham itkee, Jaakob ja hänen veljensä Esau itkee, Saul itkee, Job itkee ja Daavid, musiikkiterapeutti ja kuningas, vasta itkeekin.

Matteus-passiossa itkeminen mainitaan laskujeni mukaan neljä kertaa, kyyneleet viisi kertaa:

• Tränenflüssen - kyynelvirrat (numerossa 9)
• Zähren - kyyneleet (10)
• bewein - itke (35)
• weinete bitterlich - itki katkerasti (46)
• Zähren - kyyneleet, weint - itkee (47)
• Tränen - kyyneleet (61)
• beweine - itken (77)
• Tränen - kyyneleet (78)

Bachin libretisti Picanderin tunteellisesta pietismistä ei ole kauhean pitkä matka lestadiolaisuuteen, josta imin hengellisen äidinmaitoni. Lestadiolaisuus on toki maallistunut ja kylmennyt sitten 1900-luvun, mutta yhä lestadiolaisuudessa on kenties nähtävissä viitteitä itkemisestä ja vuolaasta tunteiden ilmaisusta. Ainakin vielä vuoden 1961 Siionin laulut -kokoelmassa (jota muuten molemmat isoisäni olivat laatimassa) on laulu (numero 13), jonka kaksi ensimmäistä säkeistöä kuuluvat tähän tapaan:

1. Käy kyynellähteeksi, o kova rinta,
katso kuin kallis on sun syntis hinta!
Tuomittu Jeesus on jo kuolemahan
ja pantu kuolun puuta kantamahan.

2. Mieluisest' menee Pääkallon paikkaan,
köysissä kädet on, seljässä taakka.
Ilmankos itkutta näkisit näitä:
syypään edestä syytön henkens' heittää.

Laulun tekijää ei kerrota, mutta arvelen tekstin (joka voisi olla suoraan Picanderilta) olevan jonkun 1600-luvun pietistin kynästä.

Topi Linjama

Jaettua maailmaa

YLE uutisoi, että Kaakkois-Aasian sademetsässä asuu ihmisiä, joiden kielestä puuttuvat verbit "omistaa", "varastaa", "lainata", "ostaa" ja "myydä". Vaihtamiselle ja jakamiselle sen sijaan on rikas sanasto.

Jos tutkin itseäni rehellisesti ja huolellisesti, huomaan jakamisen olevan paljon palkitsevampaa kuin omistaminen, myyminen tai ostaminen. Se johtuu ehkä siitä yksinkertaisesta asiasta, että olen uskonnoltani muusikko.

Musiikki on olennaisesti jakamista ja yhteydessä olemista. Musiikkia kuunnellessa tai soittaessa on sellainen olo, että on jonkun kanssa, sanotaan kirjassa Musikaaliset geenit. Musiikki saa oksitosiinin ja vasopressiinin liikkeelle ja nämä hormonit liittyvät "ihmisten väliseen sidokseen, luottamukseen ja yhteenkuuluvuuden tunteeseen", kirjoittaa Liisa Ukkola-Vuoti mainitussa kirjassa sivulla 142.

Tänä aamuna olen kirjallisten töiden ohella ollut Domenico Scarlattin seurassa. Scarlatti kuuluu verrattomaan vuosikertaan 1685, jolloin ovat syntyneet oikeastaan kaikki mainitsemisen arvoiset säveltäjät.

Tyylikautta merkitsevä sana barokki liittyy alunperin simpukoihin. Epäsäännöllistä helmeä kutsuttiin 1500-luvulla portugaliksi nimellä barroco. 1700-luvun puolivälissä tällä haukkumasanalla alettiin nimittää aikakautta, jonka taide ei täyttänyt uuden ajan vaatimuksia.

Scarlattin sonaattien viehättävimpiä piirteitä on niiden oikukas kekseliäisyys ja epäsäännöllisyys. Jos ei tunne kappaletta, on usein vaikea ennakoida, mitä kahden tahdin päässä tapahtuu. Antaa Mihail Pletnjovin demonstroida, oikullinen sonaatti A-duuri, K. 24:

Cembalo on tietenkin lähempänä Scarlattin alkuperäistä äänimaisemaa - mistä tuleekin mieleen, että ehkä kuulun muusikoiden uskontokunnan sisäiseen, ahdasmieliseen pianistien kuppikuntaan. Mutta ei tehdä tästä kuitenkaan autuuskysymystä ja ehtoollisyhteyden estettä etenkään, kun Jean Rondeau soittaa Scarlattin jälkeen Bachia aivan fantastisesti. Virtuoosinen sonaatti d-molli, K. 141:

Olen aina pitänyt venäläisen koulun pianisteista. Tämän Scarlatti-ekskurssin ansiosta löytyi taas kiinnostavia soittajia. Hämmästyttävää, ettei Yevgeni Sudbin ollut tuttu entuudestaan. Lohdullinen sonaatti h-molli, K. 27:

Jakamistaloutta ja hengellisyyttä sivunneen merkinnän päätteeksi suljen tietokoneen ikkunat ja lähden pihalle kohtaamaan merkityksellisiä seikkoja, joita ei voi ostaa eikä omistaa: aurinko, pilvetön taivas, kirkas hanki ja miinus kaksikymmentä.

Topi Linjama

Käännöskysymyksiä

Vaikka Matteus-passio on käännetty suomeksi useampaan kertaan, aion kääntää kirjaani libreton vielä kertaalleen. Tiedän, ettei yksikään käännöksistä palvele ihanteellisesti tarkoituksiani, mutta toisaalta en tiedä vielä tarkoin, millaisin periaattein tulen tekstin kääntämään. Haluan tehdä käännöksen, joka palvelee mahdollisimman hyvin sellaistakin kuulijaa, joka ei osaa saksaa, mutta onko se hyvä tai riittävä lähtökohta?

Matteus-passion teksti jakautuu kolmeen tasoon: 1) evankeliumiteksti (Matt. 26-27), 2) koraalit, joiden tekstit pääosin 1600-luvulta, ja 3) lyyrinen aines, jonka takana on käyttörunoutta kirjoittanut Gelegenheitsdichter, tilapäisrunoilija Christian Henrici (1700-1764), jota tuskin muistaisimme, ellei hän olisi sattunut kirjoittamaan tekstejä Bachin kipaleisiin.

Evankeliumitekstin kääntäminen lienee helpointa. Ajattelin käyttää pohjana Bibliaa vuodelta 1776. Tärkein syy on siinä, että tuon käännöksen esikuvana on Lutherin saksannos, ja toinen syy on siinä, että opin lapsena seuroissa oudolla tavalla pitämään vanhan käännöksen sanamuodoista. Saksan kieli näkyy erityisesti sanajärjestyksessä, mikä on hyvä, sillä Bach maalailee yksittäisiä sanoja.

Mutta kaikkia Biblian sanamuotoja ei silleen kenkään enämpi voi soveliaina pitää, ettäs ei käännös pelkäksi ennenuskovain sisäpiiriläpäksi jäisi. Esimerkiksi tämä (Matt. 26:2) kankea, vaikkakin ekonominen suomennos on hylättävä:

"...des Menschen Sohn wird überantwortet werden, dass er gekreuziget werde."

"...Ihmisen Poika ylönannetaan ristiinnaulittaa."

Entä koraalit? Niiden suorasanainen kääntäminen voisi olla perusteltua: siten päästään lähelle sitä sanastoa, joka niissä alun perin on ollut. Toisaalta myös runomuotoiset käännökset voisivat toimia siinä mielessä, että koraaleissa yksittäisiä sanoja ei useinkaan maalailla. Lisäksi koraalit on käännetty suomeksi useaan kertaan. Linjaukset ovat vielä auki.

Lyyrisen aineksen kohdalla pysyttäytynen suorasanaisessa käännöksessä, sillä monet Picanderin käyttämät hämmentävät kielikuvat kertovat sellaisesta hengellisestä ajattelusta, johon meillä on kovin vähän kosketusta. Esimerkiksi uskovan ja Kristuksen välinen eroottissävyinen rakkaussuhde saattaa tuntua vieraalta tässä ajassa ja internetissä.

Niin taikka näin - ainakin haluan pitää tekstikerrostumat erillään siten, että lukija voi erottaa tekstitasot jo niissä käytetystä kielestä.

Mutta pitäähän musiikkia olla tässäkin merkinnässä. Olisiko aaria Gerne will ich mich bequemen, jossa Vapahtajan maitoa ja hunajaa virtaava suu makeuttaa tuskan maljan karvaan maun, sopiva esimerkki postimies Henricin tyylistä?

Gerne will ich mich bequemen
Kreuz und Becher anzunehmen,
trink ich doch dem Heiland nach.
Denn sein Mund,
der mit Milch und Honig fließet,
hat den Grund
und des Leidens herbe Schmach
durch den ersten Trunk versüßet.

Mielelläni suostun minäkin
ottamaan vastaan ristin ja tuskan maljan,
juon siitä niin kuin Vapahtajanikin joi.
Sillä hänen suunsa,
josta vuotaa maitoa ja hunajaa,
on juodessaan ennen minua
liennyttänyt tuskan karvaan maun.

[suom. Erkki Pullinen]

Topi Linjama

Erbarme dich, mein Gott

Musiikin kuulijalla aivot aktivoituvat laajalta alueelta. Pintakerrokset kommunikoivat pikkuaivojen ja muiden syvempien kerrosten kanssa, kertoo Liisa Ukkola-Vuoti mainiossa yleistajuisessa kirjassaan Musikaaliset geenit. Musiikin tekeminen treenaa erityisesti pikkuaivoja, jotka ovat muusikoilla kuin bodarin hauis.

Musiikki on kieli, joka kykenee puhuttelemaan meitä esikielellisellä tasolla; se on kieli, jota ymmärrämme ennen kuin opimme ymmärtämään sanoja. Esikielellinen taso liittyy aikaan, jolloin syntyvät sellaiset ihmisenä olemisen peruskokemukset kuin millaista on tulla hyväksytyksi, rakastetuksi ja hylätyksi. Näitä juttuja musiikilla siis päästään roplailemaan.

Evankeliumissa Pietari kieltää kolme kertaa Jeesuksen. Sitten kukko kiekuu ja Pietari "itkee katkerasti". Tämän episodin perään Bach kirjoittaa Matteus-passioon maailmanhistorian hienoimman katumusaarian.

Alleviivaan sitä seikkaa, ettei aarian katuva "minä" ole Pietari (jonka roolin passiossa laulaa basso); Pietari ei pyydä Jumalalta armahdusta.

Katuva minä on maan ja taivaan väliin jäävä altto, minä: minä hylkäsin Totuuden ja Elämän, minä kielsin tuntemasta Vapahtajaa, minä halusin pysytellä mukavuusalueella, minä puolustin vallassaolevia sorrettujen sijaan, minä en käynyt katsomassa kärsivää ihmistä vankilassa enkä ottanut koditonta luokseni. Erbarme dich, mein Gott!

Takavuosina minulta toisinaan kysyttiin, että "oletko sinä Topi uskomassa", johon vastailin milloin mitenkin. Parhaiten taisi toimia aika avoin vastaus "kyllä minä toivoni Kristukseen laitan". Nykyisin lähtisin purkamaan kysyjän kanssa termistöä: mitä tarkoittaa "olla uskomassa", mitä tarkoitetaan uskomisella tai Jumalalla? Aika nopeasti tulevat vastaan sanojen rajat.

Uskon kova ydin on alueella, jolle eivät yllä sellaiset sanat ja rakenteet, joista vaikkapa tämä virke on rakennettu. Sille tontille Bach menee niin että heilahtaa.

Kun kuuntelen Bachia, uskon ristillä minun vuokseni kuolleeseen Kristukseen. Schaue hier, pyytää altto, ja minä pyydän samaa. Wahrlich, dieser ist Gottes Sohn gewesen, laulavat roomalaiset sotilaat, ja olen samaa mieltä: totisesti tämä oli Jumalan Poika. Kuten säveltäjä György Kurtág sanoi: "Kun ajattelen Bachia, en voi olla ateisti."

Kun alan käydä teologista keskustelua, käy (liian) usein niin, että jumalat ja jeesukset paimennetaan pieniin karsinoihin, he latistuvat, kangistuvat kuviksi, typistyvät ihmistä pienemmäksi. Eihän sellaisiin voi Herra paratkoon toivoaan laittaa!

Mutta annapa olla, kun jumalainen kontra-altto Delphine Galou laulaa katumuksesta särkynein fraasein. Mikä vakavuus, mikä äänenpuhtaus! Mitkä silmät, mikä nenä! Fanitan täysillä.

Aaria puhuttelee ensi sijassa esikielellistä aluetta, jolle sanat ovat toisarvoisia. Laitan ne silti tähän.

Erbarme dich, mein Gott,
um meiner Zähren willen!
Schaue hier, Herz und Auge weint vor dir,
weint vor dir bitterlich.
Erbarme dich!

Jumalani, armahda minua 
kyyneleitteni tähden,
katso tänne, sydämeni ja silmäni
itkevät edessäsi katkerasti.
Jumalani, armahda minua.

[suom. Erkki Pullinen]

Topi Linjama