Tapaninpäivän 1723 kantaatti Darzu ist erschienen der Sohn Gottes BWV 40 on ensimmäinen Bachin Leipzigissa säveltämä joulukantaatti. Se esitettiin samana päivänä sekä Tuomas-kirkossa että muutaman korttelin päässä torin toisella puolella sijaitsevassa Nikoilaikirchessä. Kantaatin erikoisuutena ovat metsästystorvet.
Tapaninpäivänä 1724 kuultiin koraalikantaatti (BWV 121), jonka pohjana on Lutherin tasan 200 vuotta aiemmin kirjoittama virsi Christum wir sollen loben schon. Vielä vuoden 1938 suomalaisessa virsikirjassa oli tämä koraali, mutta sittemmin se on jäänyt pois.
Kolmannen osan resitatiivi loppuu verbille sich kehren, kääntyä, joka antaa säveltäjälle aiheen kääntää sävellajia.
Seuraavana vuonna kuultiin kantaatti BWV 57, joka liittyy marttyyriteemaan ja alkaa Jaakobin kirjeen jakeella (Jaak. 1:12): "Autuas se, joka koettelemuksessa kestää. Sen kestettyään hän on saava voitonseppeleeksi elämän. Jumala on sen luvannut niille, jotka häntä rakastavat."
En tarkoin tiedä miksi, mutta mieleen tulee käynti hammaslääkärillä kauan sitten. "Laitetaanko puudutus?" "Ei", vastasin. "Uskot siis kärsimyksen jalostavaan voimaan", sanoi hammaslääkäri äänellä, josta paistoi läpi, että hän kuului toiseen koulukuntaan.
Tämän kantaatin kiinnostavimmat osat ovat kolme viimeistä. Kuudennessa osassa basso ja sopraano (Jeesus ja sielu) käyvät dialogia. Sielu toivoo kovasti pääsevänsä maan vaivoista Jeesuksen luo. Sitä seuraavan sopraanoaarian B-taite päättyy kysymykseen: kun minä annan sinulle sieluni, mitä sinä lahjoitat minulle? "Mein Heiland, ich sterbe mit höchster Begier, / hier hast du die Seele, was schenkest du mir?" Tästä on paha lähteä kertaamaan A-taitetta, kuten soveliasta olisi ja kuten kuulija tietenkin odottaa. Bach kuitenkin kaartaa suoraan loppukoraaliin, jossa puhutaan taivaasta. Sävelmä on tuttu evlut kirkon virsikirjan osastosta Kiitos ja ylistys (VK 329).
Jouluoratorio BWV 248 on kuuden kantaatin kokoelma, joista ensimmäinen kantaatti esitettiin joulupäivänä 1734, toinen toisena joulupäivänä, kolmas kolmantena joulupäivänä, joka on nykyisin feidautunut. Neljäs kantaatti oli vuorossa uudenvuodenpäivänä 1735, viides ensimmäisenä uudenvuoden jälkeisenä sunnuntaina ja viimeinen loppiaisena.
Toisessa kantaatissa (jonka sanoja voi seurata suomennoksena Laura-tietokannasta) puhutaan paimenista. Kantaatin aloittaa rauhallisesti keinuva pastoraali, jossa Albert Schweitzer kuulee enkelten ja paimenten yhteissoittoa. Oboe da cacciat luovat osaan ulkoilmatunnelmaa. Pastoraali-innostus sai alkunsa tietääkseni italialaisesta oopperasta ja barokin aikaan niitä tavattiin käyttää etenkin joulumusiikissa. Myöhemmin monet säveltäjät ovat säveltäneet pastoraaleja. Muun muassa Beethoven keinuu paimentunnelmissa sekä sinfoniassa että sonaatissa.
Jouluoratorio on upea kokonaisuus, jonka toisesta kantaatista voisi nostaa avausosan lisäksi esiin kuudennen (15. osa kokonaisuutta) osan Frohe Hirten, eilt, ach eilet, jossa iloiset paimenet kiiruhtavat - ja ainakin alla olevassa esityksessä on todella kiireen tuntu. Nyt pojat äkkiä Betlehemiin!
Muita nostoja voisivat olla enkelien kuorossa laulama riemukas Gloria osassa 12 (21.) sekä loppukoraali, joka on kerrassaan nerokas: kolmijakoiseksi taivutetun Enkeli taivaan -virren säkeiden väleissä kuullaan pätkiä avauspastoraalista.
Joulun musiikkitarjoilu jatkuu runsaana - muistakaa ulkoilla välillä!
Topi Linjama
Kantaattisykli-sarjassa kierretään kirkkovuosi Bachin kantaattien kanssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti