Kantaattisykli: joulupäivä

"Christen, ätzet diesen Tag in Metall und Marmorsteine!" Kristityt, etsatkaa tämä päivä metalliin ja marmorikiviin!

Hyvä teologi tekee vaikuttavan saarnan niin pitkälleperjantaille, tuomiosunnuntaille kuin joulupäivälle. Bachin joulupäivän saarnaan kuuluvat kuoro, trumpetit ja patarummut. Sävellaji on joku C-duuri tai D-duuri.

Tuomaskanttorin ensimmäisenä joulupäivänä 1723 soi kymmenisen vuotta aiemmin valmistunut kantaatti, jossa puhutaan tämän päivän etsaamisesta (BWV 63). Alkukuoron korvamatokerroin on jälleen korkea. Jotkut Bachin biisit jäävät pyörimään sisäkorvan simpukkaan tavallista pidemmäksi aikaa. Monasti nämä omalla kohdalla ovat kuoro-osia tai molliaarioita.

Bach hallitsi juhlamusiikin loisteliaasti - ach alkukuoron a:han kipuavat sopraanot! - jo alle kolmikymppisenä, mutta eikö teistäkin toisen osan resitatiivi kuulosta aivan hivenen kömpelömmältä kuin myöhemmissä teoksissa kuten alla esitellyssä kantaatissa BWV 197a?

Kolmas osa on duetto sopraanolle ja bassolle, joiden välissä vaeltelevan oboen taivaallisen kaunis melodia päätyy tämän tästä harhalopukkeelle.

Alfred Dürr huomauttaa, että kantaatista puuttuu kaikki joulumusiikkiin assosioituvat piirteet - paimenmusiikki, kehtolaulu, enkelten "kunnia Jumalalle korkeuksissa" ja jouluhymni - mistä hän päättelee, että teos saattaa olla alunperin parodia jostain maallisesta kantaatista. Tarkkanäköinen John Eliot Gardiner puolestaan kiinnittää huomiota siihen, että teoksen keskiosan keskellä on sana Gnade, armo, jonka hän liittää reunahuomautukseen, jonka Bach teki raamattukommentaariinsa: "Siellä missä on musikkia Jumalan kunniaksi, siellä Jumala on aina armossaan läsnä." Hän myös arvelee, että loppukuorossa Bach kenties piikittelee esimiestään, Saksin-Weimarin herttua Wilhelm Ernstiä, jonka kanssa säveltäjä oli ajautunut ristiriitoihin. Viimeisen fraasin, jossa puhutaan Saatanan kidutuksista, Bach maalaa kromaattisesti laskevin kuluin. Sanalle quälen, kiduttaa, hän kirjoittaa "mielivaltaiselta tuntuvan kollektiivisen trillin vähennetylle septimisoinnulle", kuten Gardiner huomaa. (Gardiner: Musiikkia taivaan holveissa, s. 203, 306.)

Tekstin englanninnos löytyy Emmanuel Music -sivuilta.

Seuraavan vuoden joulupäiväksi Bach sävelsi uuden kantaatin (BWV 91). Leipzigin toisen vuosikerran kantaateista valtaosa on niin sanottuja koraalikantaatteja. Niiden rungon muodostaa koraali, tässä tapauksessa Lutherin virsi Gelobet seist du Jesu Christ. Suomalaisille vähemmän tutun koraalin voi bongata myös kahden leipzigilaisen, Felix Mendelssohnin toisen pianotrion finaalista (2'45 ->) ja Robert Schumannin viulusonaatin op. 121 kolmannesta osasta.

BWV 110 esitettiin ensi kerran Leipzigissa joulupäivänä 1725. Alkukuoron - joka on kirjoitettu ranskalaiseen alkusoiton muotoon - teksti on Psalmien kirjasta: "Silloin suumme hersyi naurua ja riemu kajahti huuliltamme. Silloin sanoivat vieraat kansat: 'Suuret ovat Israelin Herran teot!' Totta! Suuret ovat meidän Herramme teot, niistä me saamme iloita." (Ps. 126: 2-3)

Kantaatin loppukuoroa Bach käyttää sittemmin Jouluoratorion kolmannessa osassa.

"Kunnia Jumalalle korkeudessa", alkaa kantaatti 197a, jonka ensiesitys on ollut 1728 tai 1729. Seitsenosaisesta kantaatista on säilynyt vain neljä viimeistä osaa. Alttoaariassa pyydetään "miellyttävää aarretta" nousemaan seimestä ja tulemaan minun huulilleni ja ottamaan paikka sydämestäni. Loppukoraali kajahtaa kuin kansallislaulu.

Sanoja voi seurata vaikkapa täältä.

Tuskin missään barokkiteoksessa ilon affekti on yhtä puhdas kuin jouluoratorion BWV 248 ensimmäisen kantaatin alkukuorossa.

Teos esitetettiin ensi kerran joulupäivänä 1734 ja sen musiikki on noin puoliksi lainaa aiemmista kantaateista, kuten tästä kuvasta käy ilmi. Parodiatekniikasta ja jouluoratoriosta oli puhetta eräässä aiemmassa merkinnässä, jota siteeraan virkkeen verran: "Jos karaktääri on esimerkiksi puhdas riemu, musiikki toimii yhtä hyvin, juhlittiinpa maallista kuningatarta tai taivaallista Kuningasta."

Jouluoratorion ensimmäisen kantaatin sanojen suomennos muuten löytyy Sibelius-Akatemian erinomaisesta Laura-tietokannasta.

Tässä esityksessä kantaatti vedetään norjalaisin voimin. Nätit asut kuorolaisilla.

BWV 191 on Bachin myöhäistuotantoa ja hänen ainoa (säilynyt) latinankielinen kantaattinsa. Teoksen ensiesityksestä on montaa tietoa: on ehdotettu joulua 1733, 1742 sekä 1745. Bachin viehtymys katoliseen perintöön on linjassa hänen musiikillisen kiinnostuksensa kanssa, jota voi täydellä syyllä kutsua ekumeeniseksi.

Kantaatin kuulija huomaa siinä yhtäläisyyksiä h-molli-messuun: ensimmäinen osa on messun Gloria, toinen osa on hyvin lähellä messun osaa Domine Deus ja kolmas osaa Cum Sancto Spiritu.

Bachin säveltämänä pidettiin aiemmin joulupäivän kantaattia Uns ist ein Kind geboren, joka sai BWV-numeron 142. Vaikkapa tältä tallenteelta voi etsiä tyylipiirteitä, jotka erottavat sen Bachista ja miettiä, kuinka vaikeaa tyylin perusteella on päätellä säveltäjä. Minusta teos on rytmisesti (esim. alku-concerton synkoopit) ja rakenteellisesti (esim. bassoaaria) yksinkertaisempi kuin Bachin teokset yleensä.

Bonuksena vielä lyhyesti Magnificat BWV 243a, jonka Es-duuri-versio esitettiin ensi kerran Leipzigissa joulupäivänä 1723. Tuohon aikaan luterilaisessa kirkossa oli käytössä muutamia latinankielisiä tekstejä, joista tämä Marian kiitosvirsi oli yksi. Ton Koopman johti esityksen Tuomas-kirkossa 2003:

Näillä musiikkieväillä - jotka näköjään ovat runsaat kuin jouluateria! - toivotan sinulle iloista ja rauhallista joulua. Ehre sei Gott: uns ist ein Kind geboren!

Topi Linjama

Kantaattisykli-sarjassa kierretään kirkkovuosi Bachin kantaattien kanssa