Kantaattisykli: kuudes sunnuntai kolminaisuuden jälkeen

Alttosolistille kirjoitettu kantaatti Vergnügte Ruh, beliebte Seelenlust BWV 170 on heinäkuulta 1726. Bachilla näyttää olleen noihin aikoihin käytettävissä joku pätevä, kenties Alex Potterin kaltainen kontratenori, sillä hän kirjoitti kolmanteen Leipzigin vuosikertaansa pari muutakin alttokantaattia. Orkesteri on kesäisen kevyt, vain jouset, continuo ja oboe d'amore.

Ensimmäinen osa on auvoisasti keinahteleva siciliano, jonka tekstissä ihastellaan "siunattua rauhaa, rakastettavaa sieluniloa", jonka asunto on sydämessäni. Kolmas osa on aaria, josta puuttuu continuo. Harvinaisella ratkaisulla Bach näyttää viittaavan tekstiin, jossa puhutaan elämästä ilman Jumalaa. Bach piti kenraalibassokirjoitusta - jossa olennaisessa roolissa on bassolinja ja sitä vahvistava bassosoitin - täydellisimpänä musiikin muotona. Täydellisyys viittaa Bachin tapauksessa Jumalaan ja epätäydellisyys vastaavasti Jumalan puuttumiseen, näin tulkitsen.

Viisiosaisen kantaatin päättää aaria, jossa kaivataan inhottavien syntien maasta rauhan majaan. Kuunnelkaapa, kuinka Bach saa aarian avaavalla tritonus-intervallilla aikaan jännitteen: toisaalta paholainen (tritonus = diabolus in musica, paholainen musiikissa) ja synti ovat läsnä, toisaalta laulajan luottamus ja varmuus tulevasta rauhasta ovat järkähtämättömät. Tämä on tarkkaa ihmisen osan kuvausta.

Kantaatin Es ist das Heil uns kommen her BWV 9 Bach sävelsi 1730-luvulla täydentämään koraalikantaattivuosikerrasta tältä pyhältä puuttuvan kantaatin.

Koraalikantaatin pohjana oleva Paul Speratuksen virsi kuului ensimmäiseen luterilaiseen virsikirjaan Achtliederbuch (kahdeksen laulun kirja), joka julkaistiin 1524. Kokoelman virsistä neljä oli kirjoittanut Luther, kolme Speratus ja yhden ilmeisesti Justus Jonas.

Virsi löytyy meidän virsikirjasta numerolla 262. Virsistä kirjan kirjoittanut Tauno Väinölä ei innostu virrestä: "Alkuaan 14-säkeistöinen On hyvyydessään Jumala on opetusvirsi. Innostavana sitä ei voi pitää. Se on kuin kappale dogmatiikkaa runon muodossa. Sävelmäkin on melko puiseva."

Luterilaisesta vanhurskauttamisopista kertova teksti ei kieltämättä ole kovin innostava, mutta koraalisävelmässä on parin muunnesävelen tuomaa luonteikkutta.

Kantaatin kivoin osa on viides osa, duetto altolle ja sopraanolle, joiden kanssa tanssahtelevat continuo, nokkahuilu ja oboe d'amore. Teksti kertoo siitä, että ihminen pelastuu yksin armosta, eikä mikään muu voi häntä auttaa. Kontemploikaamme kantaattia kuunnellessamme tätä seikkaa, joka on myös psykologisesti tosi.

Topi Linjama

Kantaattisykli-sarjassa kierretään kirkkovuosi Bachin kantaattien kanssa