Seuraava osa on resitatiivi, jonka joka toinen säe on luottamuksen, joka toinen epäilyksen alueella. Sitten kuullaan dramaattinen tenoriaaria, jossa laulaja valittelee, kuinka epäilyksiä täynnänsä on hänen toivonsa. Pisteelliset kuviot ja hypyt johtosävelille kuvittavat tätä kamppailua. Komea aaria tuo mieleen Johannes-passion aarian Ach, mein Sinn.
Viidennessä osassa, alttoaariassa, ollaan uskon alueella. Loppukoraali vakuuttaa, ettei kukaan, joka laittaa toivonsa Jumalaan, joudu häpeään.
Kantaatti Aus tiefer Not ruf ich zu dir BWV 38 (1724) alkaa poikkeuksellisesti: ensimmäisenä ääneen pääsee tenori ja vasta sen jälkeen mukaan tulee continuo. Alkukuoro on arkaainen, motettityylinen fantasia, jolle fryyginen virsisävelmä antaa oman erityisvärinsä. Jos fryygistä moodia verrataan luonnolliseen molliin, erona on alennettu asteikon toinen sävel. Sanoilla Sünd und Unrecht, synti ja epäoikeudenmukaisuus, on huomiota herättävä kromaattisesti laskeva, synkopoitu sävelkulku. Hieman myöhemmin kuvio kuullaan nousevana.
Alkukuoro on läheistä sukua kantaatin BWV 2 alkukuorolle. Sekin on sävelletty 1724 ja senkin pohjana on Lutherin Psalmiin perustuva virsi.
Koraalikantaatin pohjana on Lutherin virsi, joka ilmestyi tasan 200 vuotta ennen Bachin kantaattia. Lutherin virren pohjana on Psalmi 130, mutta hän lisää siihen anteeksiannon. "Syvyydestä minä huudan sinua, Herra" on paljon käytetty teksti. Omat suosikkini ovat Arvo Pärtin De profundis ja Einojuhani Rautavaaran suomenkielinen sävellys samasta tekstistä.
Lutherin virsi löytyy meidän kirjasta numerolla 267. Virsi oli mukana jo Jaakko Finnon suomenkielisessä virsikirjassa 1583. Bachin dis-molli-fuugan teema ensimmäisestä Das Wohltemperierte Klavier -kokoelmasta on selvästikin johdettu tästä sävelmästä.
Mutta takaisin kantaattiin. Anonyymi runoniekka on muovaillut virren pohjalta kaksi resitatiivia, yhden aarian ja yhden tertseton, jollaisia ei muuten Bachilla paljon ole.
Kolmas tämän pyhän kantaateista Was Gott tut, das ist wohlgetan BWV 98 (1726) alkaa ensimmäisellä säkeistöllä Samuel Rodigastin samannimisestä virrestä (1674) ja on samalla yksi kolmesta tämännimisestä kantaatista (BWV 99 ja BWV 100 kulkevat samalla nimellä). Tämä koraali muuten kuullaan lisäksi ainakin viidessä Bachin kantaatissa.
Mikä on kantaattien rooli Bachin tuotannossa, tätä olen viime aikoina vähän pohtinut. Bach sävelsi suurimman osan kantaateistaan Leipzigin kauden seitsemänä ensimmäisenä vuonna. Ensimmäiset pari vuotta oli suorastaan häkellyttävän tuotteliaita: uusi kantaatti miltei jokaiselle pyhälle. Tahti ei silti ollut barokkisäveltäjälle erityisen tiukka - Bachin perhetuttava Telemann sävelsi 1750 kantaattia ja 40 passiota - mutta Bachin projektista tekee erityisen taso, jolle hän tähtää ja pääsee. Kukaan ennen häntä tai hänen jälkeensä ei ole tutkinut kantaattia muotona yhtä perusteellisesti.
Kantaatit ovat kirkon käyttömusiikkia, joten jotkut ovat pitäneet niitä jotenkin vähempiarvoisina kuin vaikkapa konserttoja (jotka ovat hovin käyttömusiikkia) tai klaveeri- (joita Bach yllättävän usein nimitti sanalla Übungen, harjoitukset) tai urkuteoksia (mitä sanoisimme nimestä Orgelbüchlein, urkuvihkonen?). Bach eroaa romanttisesta säveltäjästä siinä, että hän katsoo olevansa palvelija ja välittäjä, joka hoitaa työnsä niin hyvin kuin mahdollista. Bach ei olisi ikimaailmassa sanonut sellaista, että "ihana ego, älä unohda, että olet nero", kuten muistelen Sibeliuksen kirjoittaneen päiväkirjaansa. Bach ei ollut nero romanttisessa mielessä; hän ei kerro musiikillaan omista kärsimyksistään, hän ei tuo persoonaansa etualalle.
Miten tämä liittyy kantaattiin BWV 98, niin eipä juuri mitenkään. Resitatiivissa lainataan Psalmia ja kysytään, kuinka kauan minun on vielä yötä päivää huudettava apua. Päätösaariassa sanotaan Jaakobin tavoin: "En päästä sinua, ennen kuin siunaat minua." Perussettiä, mutta ei mitään ikimuistoista.
Ich habe meine Zuversicht BWV 188 on luultavasti vuodelta 1728. Ensimmäinen osa on kahdeksanminuuttinen soitinsinfonia, jonka Bach on lainannut d-molli-konsertosta BWV 1052.
Toisessa osassa tenori sanoo, että luottaa uskolliseen Jumalaan ja hänessä lepää toivo (A-taite), kun kaikki luhistuu eikä kukaan usko (B-taite). Kiitollisen kahtiajaon huomaa selkeästi musiikissa.
Kantaatin teksti on Picanderin. Päätösvirtenä soi ensimmäinen säkeistö tutusta koraalista Auf meinen lieben Gott, jonka käännös (VK 297:1) on kaunis:
Mun hyvään Herraani
mä panen toivoni.
Hän murheen, tuskan säällä
on auttajani täällä.
Jos kova onni kohtaa,
hän parhaaksi sen johtaa.
Topi Linjama
Kantaattisykli-sarjassa kierretään kirkkovuosi Bachin kantaattien kanssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti